Rahalla rahaa?

TYÖLLÄ TAVARAA VAI RAHALLA RAHAA

Jatkuvasti ihmetellään miksi maailmankirjat ovat niin pahasti sekaisin. Tuotanto kehittyy nykyajan normaalioloissa ja joka suhteessa hitaasi. Taantuminen ja kriisien toistuvuus on lyhentynyt. Myös työn tuottavuuden kasvu on hidastunut, mutta se on kuitenkin tuotannon kasvua nopeampaa. Se vähentää työn tarvetta ja työttömyys lisääntyy. Samaan aikaan myös rahamarkkinoilla toistuvat erilaiset häiriöt ja kriisit.

Mullistus markkinoilla

Yhä nopeammin toistuvat, suorastaan jatkuvasti toistuvat markkinahäiriöt ovat seurausta pääomien, tavaroiden ja palvelusten vapaasta liikkumisesta. Sitä kapitalistit ovat halunneet kaksisataa vuotta. Sen suhteen asiat edistyivät varsin hitaasti, mutta 1995 tapahtui lopullinen läpimurto, kun tulleja ja kaupankäyntiä koskeva yleissopimus GATT lopetettiin ja korvattiin Maailma kauppajärjestöllä WTO. Sillä poistettiin kaikki kansainvälisen kaupan esteet, kun WTO:n jäseniksi liittyi 153 maata. Ne yhdessä muodostavat 95 prosenttia kansainvälisestä kaupasta.

Vapaakauppa merkitsi mullistusta kansallisvaltioiden tuotannossa, sen omistuksessa ja niiden rahamarkkinoilla. Se on nopeuttanut pääomien omistuksen keskittymistä. Pääomia on viety maasta enemmän kuin sitä on sijoitettu kiinteisiin tuotannon välineisiin. Suomessa sijoitetun pääoman tuoton vahva kasvu alkoi 1980-luvun puolivälin jälkeen poliittisen ilmaston oikeistolaistumisen seurauksena. Mutta vasta ensimmäisinä WTO:n perustamisen jälkeisinä vuosina, tapahtui hyppäyksellinen kasvu. Itse asiassa sen jälkeen kasvu pysähtyi. Nyt se ajoittain kasvaa, ajoittain pienentyy.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana yritykset ovat hakeneet nopeita voittoja. Niiden strategia näyttää muuttuneen ulospäin suuntatuvasta sisäänpäin kääntyneen kulujen karsimisen strategiaan. Useissa tapauksissa se on jo johtanut umpikujaan ja toiminnan lopettamiseen.

Poliittisten muutosten myötä tulivat mahdolliseksi pätkätyöt. Organisaatioita litistettiin, työvoimaa ulkoistettiin ja saneerattiin kortistoihin. Tavaroiden tuotannossa on lopetettu lukuisia kannattavia tuotantolaitoksia. Aktiivinen myyntityö näivetettiin olemattomiin paisuneen mainonnan varaan. Jäljelle jääneen henkilöstön kuormitus on kasvanut.

Pääomien omistuksen keskittymisen vuoksi rahalle ei ole löytynyt tuotannossa hyötykäyttöä. Omistajakapitalistit kuitenkin vaativat, että pääoman on joka tapauksessa tuotettava voittoa. Siksi tuotannon rinnalle ovat kasvaneet äärettömän suuret rahamarkkinat. Ne elävät uskossa, että rahalla voi tehdä rahaa. Rahamarkkinoilla säilyy rauha niin kauan kuin tuotannosta tulee uutta vapaata pääomaa jaettavaksi. Sen jälkeen voi saada voittoa vain veronmaksajilta ja heikkoja tuhoamalla.

Likviditeetti-pommi

1995 jälkeen kapitalistien rahamarkkinat ovat muodostuneet tavaratuotannon kilpailijaksi. Yhteiskunnalliselta merkitykseltään rahamarkkinat ovat jo syrjäyttäneet tavaratuotannon. Ne näyttävät vallanneen määräävän aseman yhteiskunnassa.

Maailmalla tikittää atomipommin kaltainen uskomattoman tuhovoimainen pommi. Se ei ole ihmisten ulottuvissa. Kapitalististen markkinoiden ansiosta se elää omaa elämäänsä. Uutta pommia, joka syntyi lyhyessä ajassa, voisi sanoa likviditeetti-pommiksi. Tänään kukaan ei osaa sanoa minkälaista tuhoa sen räjähtäminen aiheuttaa. Yhä useampi asiantuntija pelkää, että räjähtäminen voi olla lähellä. Pari vuotta sitten Kansainvälisen valuuttarahaston, IMF, mukaan maailman likviditeetti oli 747 967 miljardia dollaria. Suomalaisten ulkomailla oleva osuus oli 749 miljardia dollaria, 0,1 prosenttia. Likviditeetissä oli 633 251 miljardia dollaria, 85 prosenttia oli ns. virtuaalirahaa ja 114 446 miljardia dollaria yritysluottoja, perinteisiä asuntoluottoja, oikeaa käteistä ja käyttötilejä. Mikäli maailman koko bkt, 57 937 miljardia dollaria, olisi ollut likvidin korkotuottoa, se olisi vain 8 prosenttia.

Virtuaaliraha on rahalaitosten ja pörssien mielikuvituksen luomaa voitto-odotusta, jolle ei ole todellista tuotannon tai muuta todellisuuspohjaa. Kukaan ei tiedä kuinka paljon siinä on ilmaa. Siksi se on todellinen ongelma, kun on helposti nähtävissä, että virtuaalirahassa on suuri kupla. Sekin tiedetään, vaikka harva tunnustaa, että euromaiden muutama satamiljardia euroa on osa virtuaalirahan kuplaa. Mutta – se on häviävän pieni osa siitä mitä on odotettavissa.

Likviditeettipääoman ja bkt epäsuhde johtuu suursijoittajien mielikuvituksella luoduista voitto-odotuksista. Se on pelkkää keinottelua, joka tekee rahoitusmarkkinoista epävakaat. Se on suursijoittajien keskeistä kilpailua oveluudella, joka muuttaa omistussuhteita ja pienentää omistajien joukkoa. Pankkien, säätiöiden, vakuutusyhtiöiden jne. kautta sijoittajat osallistuvat keinotteluun tietoisesti, muut usein pelkkinä uhreina tietämättään ja tahtomattaan.

Pankit ja muutkin rahalaitokset saavat riskisijoitukset kaupaksi nimittämällä kaiken maailma sijoituspapereita, termiineitä, futuureja ja niiden johdannaisia, eläke- tai vakuutussäästämisen eri muotoja tuotteiksi. Tuote on mielikuvana konkreettinen, mutta rahalaitossijoitus perustuu aina luotuun ja pelkkään mielikuvaan tulevaisuuden voitoista.

Pankkien sijoitustuotteiden myynti, on aina riskipeliä. Myös vakuutusyhtiöt ovat yhä suuremmassa vaarassa rahamarkkinoilla tehtyjen sijoitusten vuoksi. Aikaisemmin luotettavina pidetyt valtioiden joukkovelkakirjalainatkin ovat muuttuneet riskipeliksi. Ennen varmoina takaisinmaksajina valtioiden joukkovelkakirjat olivat haluttuja sijoituskohteita. Sillä kaikki (politiikkoja lukuun ottamatta) tietävät, että valtio ei voi mennä konkurssiin. Ennemmin tai myöhemmin ne maksavat velkansa. Valtiot eivät ole koskaan antaneet vakuuksia, kun niitä ei ole tarvittu. Varma usko lainojen hoidosta on riittänyt.

Valtioiden luotettavuudesta johtuen ja siitä, että rahalaitoksilla on kaikki paikat rahaa väärällään, ne ovat suunnattomassa ahneudessaan työntäneet sitä valtioille. Ne ovat tietoisesti ylilainoittaneet monia valtioita siinä uskossa, että takaisinmaksu on varmaa. Siitä piittaamatta, että maailman reaalitalous on voinut huonosti 1990-luvulta alkaen ja vaikka parempaa ei ole näkyvissä, pankit ovat houkutelleet valtioita lainoillaan.

Mutta nyt, kun Euroopassa joidenkin valtioiden velanmaksukyky on heikon reaalitalouden vuoksi nollissa, pankit eivät anna maksuaikaa. Nyt ne haluavat veronmaksajat hurjien voittojensa maksumiehiksi. Pankit vaativat euromailta yhteisvastuuta. Siihen ne ovat jo myöntyneet. Niiden sormet ovat syvällä euromaiden veronmaksajien taskuissa. Tähän luonnollisesti vaikuttaa se, että vaikka maailman rahalaitokset ovat rahaa väärällään, ne eivät jakaannu tasaisesti kaikkien pankkien kesken. Siksi jotkut pankit voivat joutua vaikeuksiin, sillä suurpääoman omistajat eivät tunne keskinäistä solidaarisuutta. Jokainen nuolkoon omat haavansa. Suurimmat yleensä selviävät. Kun pienet kaatuvat, pääomat ja määräysvalta keskittyvät entistä harvempiin käsiin.

Yhteisvastuu

IMF:n ja kahdenkymmenen teollisuusmaan päättäjät edustavat suurpääoman omistavia harvalukuisia kapitalisteja ja heidän rahalaitoksiaan. Nämä samat kapitalistit omistavat myös tuotannon välineet, talot, laitteet ja tavarat, joiden arvo on 127 154 miljardia dollaria 17 prosenttia rahamarkkinoista. Nyt on helppo ymmärtää, kumpi on maailmataloudessa etusijalla – tuotanto vai rahamarkkinat.

Tässä IMF:n laskemassa likvidissä 85 prosenttia on virtuaali- eli keinottelurahaa. Sen todella monenkirjaviin sopimuksiin (tuotteisiin!) on vain osa konkreettisesti sijoitettua rahaa. Loppu on maksettava sopimuskauden päättyessä. Virtuaaliraha liikkuu niin mielikuvituksellisessa johdannaisten labyrinttien verkostossa, että sitä ei kukaan pysty hallitsemaan.

Virtuaalirahalla rahan tekeminen onnistuu vain niin kauan kuin se saa uutta rahaa tuotannosta, tavallisista säästöistä ja veronmaksajilta. Sen rahalaitokset ymmärtävät. Siksi ne IMF:n ja maiden keskuspankkien kanssa yhteisrintamassa vaativat (valtioita) tavallisia veronmaksajia korvaamaan niiden tappiot. Vaatimuksia siivitetään taantuma ja pulapuheilla. 30-luvun pula johtui suhteellisesta liikatuotannosta. Tavaraa olivat varastot pullollaan, kun ihmisiltä puuttui raha niiden ostamiseen. Kun kauppa ei käynyt, tuotantoa supistettiin. Ihmisiä saneerattiin kilometritehtaalle ja se vähensi kysyntää edelleen. Tuloksena oli mieletön konkurssikierre.

Vielä ei ole kyse liikatuotannosta. 30-luvulla keinottelupääomaa ei ollut tuotantopääoman monin kerroin ylittävää määrää. Suhteessa nykyiseen keinottelu oli mitätöntä. Konkurssit aiheuttivat osakemarkkinoiden romahduksen, joka vain osaltaan täydensi pula-ajan.

Markkinataloudessa on iät ja ajat hoettu, että riskin palkkana ovat voitto tai tappio ja että markkinataloudessa itseohjautuvat markkinat korjaavat itse omat virheensä. Voiman tunnossaan kapitalistit arvioivat keinottelun nopeammaksi tavaksi saada kansojen omaisuus uudelleenjakoon, itselleen. Nyt kun maailma on harvojen suurkapitalistien käsissä, heillä on kanttia vaatia kansojen yhteisvastuuta keinottelunsa maksumiehiksi. He vaativat valtioilta omaisuutta, vaativat säästämään, supistamaan ja leikkaamaan.

Yritykset tehdä rahalla rahaa on johtanut siihen, että nyt ja tulevaisuuden normaalioloissa tuotanto kehittyy joka suhteessa hitaasti, mutta tuottavuus kuitenkin aina tuotannon kasvua nopeammin. Sen seurauksena työttömyys kasvaa, elintason laskee ja kärsimykset lisääntyvät.

Eurooppalaisilla on mahdollisuus; heidän on yhteistoimina ja yhteisvastuullisesti pantava Euroopan suurpääoma ja sen kasinopelurit aisoihin. Se onnistuu palauttamalla valtioiden itsemääräämisoikeus, suojaamalla pienet ja keskisuuret yritykset luopumalla pääomien, tavaroiden ja palvelusten vapaasta liikkumisesta ja purkamalla Euroopan Unioni!

Siihen ei suurpääomalla riitä haluja. Vaikka haluja olisi, muutos ei riitä pitkän päälle, kun työn ja pääoman välinen ristiriita on jo saavuttanut lähestulkoon sietämättömät mittasuhteet. Kapitalisteilla ei ole halua eikä keinoja nykyisten ja paisuvien ongelmien ratkaisemiseen. Niinpä jäljelle jää vain yksi mahdollisuus – kapitalistinen yksityisomistus on lakkautettava. Siksi palkkatyöläisten on havahduttava muuttuakseen riistetystä luokasta luokaksi itseään varten.

Kai Kontturi