Hallitus
lopettaa kuntia ja supistaa lähidemokratiaa
Hallitukset, valtio on ajanut kuntien
taloudet tiukoille. Parin viimeisen vuosikymmenten aikana hallitusten ainoa
neuvo kunnille on ollut, että on säästettävä, menoja on leikattava. Ennen sitä
koko sodanjälkeisen ajan valtion osuus kuntien rahoituksessa oli suorastaan
ratkaiseva. Silloin hallitukset jotenkin ymmärsivät, että palveluihin on
satsattava.
Nyt tilanne on toinen. Uusoikeistolaiset
hallitukset eivät ole tajunneet, että kunnat voivat leikata kuntalaisille
kuuluvia hyvinvointimenoja kuin enintään sata prosenttia. Kun pohja on
saavutettu, sen jälkeen ei ole enää mitään tehtävissä. Se on tuhon tie.
Vaihtoehtona on, että julkiseen palveluun ja sosiaaliturvaan panostetaan. Sen
mahdollisuudet ovat rajattomat. Se on tulevaisuuden tie.
Hallitus
pakottaa
kuntia säästämään yhdistymällä ja nielemällä sosiaali- ja terveystoimen
sote-uudistuksen. Nykyinen kuntapolitiikka on uusoikeiston koko yhteiskuntapolitiikan
päälinja, josta on päätetty kauan, kauan sitten jo presidentti Mauno Koiviston
johdolla. Sitä on toteutettu kaikkien sen jälkeisten hallitusten toimesta.
Omaksuttu politiikka on vaatinut paitsi
rikkomaan perustuslakia myös omaksumaan väärentämisen luonnolliseksi osaksi julkista
hallintoa. Väärentäminen on monissa asioissa pakollista. Kunnallinen kirjanpito
pantiin kokonaan uusiksi parikymmentä vuotta sitten. Perustelujen mukaan uusi
laki on sama kuin yksityisten yritysten joten ne ovat suoraan
vertailukelpoiset.
Ennen lain voimaantuloa hallitus tiesi,
että kuntien tuottavuus on ylivoimaista ja palvelutuotanto yksityistä reippaasti
edullisempaa. Sehän ei sopinut seinillekään. Siksi silloisen pääministeri Esko
Ahon hallitus asetti kirjanpitolautakunnan tehtäväksi sorvata kunnille ikiomat
kirjanpito-ohjeet, joilla kuntien tuotanto saataisiin näyttämään erilaiselta ja
todellista kalliimmalta.
Ensimmäinen ohje oli, että
tuloilla maksetut investoinnit eivät ole kuluja kuten ne ovat yksityisissä
yrityksissä. Vastaisuudessa tuloilla maksettuja investointeja ei enää saanut
kirjata menoiksi eikä myydyn omaisuuden myyntivoittoja tuloksi. Toiseksi
kuntien kokonaan veroilla maksetut kiinteät omaisuudet oli palautettava
taseisiin käyvästä tai uushankinta-arvosta. Kolmanneksi määrättiin, että
palautetusta ja aikoja sitten poistetusta omaisuudesta on tehtävä poistot ja
sen jälkeen hinnoiteltava kiinteistöt uudelleen käyvään tai uushankintahintaan.
Näin moneen, moneen kertaan poistetuista, maksetuista, kiinteistöistä on
käyttäjien pakko maksaa käyvää vuokraa ja kuntien tehtävä poistoja hamaan
ikuisuuteen saakka. Yksityissektorilla tällainen menettely on rikollista.
Menettely
on johtanut siihen,
että tulot näyttävät todellista pienemmiltä ja menot suuremmilta. Esimerkiksi
Helsingin konsernin (siinä liikelaitokset ovat mukana) vuoden 2012 ylijäämä
oli 138,3 miljoonaa euroa, mutta investointeja tehtiin 1 077,9 miljoonaa
euroa ja lainoja lyhennettiin 26,5 miljoonaa euroa. Vähäisen ylijäämän vuoksi
voi suurella varmuudella epäillä, että valtuutetut eivät tiedä, millä
investoinnit maksettiin. Sen vuoksi investoinnit ovat ryöstäytyneet yli
äyräidensä ja elävät omaa esteetöntä elämäänsä.
Mikäli kirjanpito olisi tehty yritysten
kanssa vertailukelpoisella tavalla, silloin valtuutetut olisivat nähneet, että ylijäämä
oli 1 011,2 miljoonaa ja alijäämä 166,7 miljoonaa euroa. Alijäämä
olisi hoitunut investoimalla 911,2 miljoonaa euroa. On ilmiselvää, että tätä
valtuutetut eivät nähneet. He eivät nähneet, että alijäämä maksettiin
kassavaroilla ja annettujen lainojen lyhennyksillä. Siksi on otettava uutta
velkaa, että kasavarat, maksuvalmius riittää päivittäisiin maksuihin.
Valtuutetut eivät tiedä, että
hulvattomat investoinnit vievät kaupunkia kovalla vauhdilla kohti konkurssia.
Kirjanpitovilpin vuoksi kaudella 2007–2012 Helsinki konsernin alijäämää on kertynyt
jo 928,3 miljoonaa euroa.
Kirjanpitovilpin
seurauksena
vauhtisokeus jatkaa alijäämän kasvattamista suorastaan hulluuteen asti.
Valtuutetut eivät tiedä, että yksin kaupungin, ilman liikelaitoksia, talousarviossa
kuluvalle vuodelle suunniteltu todellinen alijäämä on 171,0 miljoonaa ja
ensivuodelle kaupunginjohtajan budjettiesitykseen verraten yli kaksinkertainen
– 174,0 miljoonaa euroa. Seuraavina vuosina todellinen tilanne vain pahenee.
Väärän kirjanpidon mukaan kuntien
taloudellinen tilanne näyttää todellisuutta paremmalta. Kuntaliiton keräämien
tietojen mukaan kuntien kirjanpidoista yhteenlaskettu vuoden 2014 tappio
ylittää ensimmäisen kerran miljardin euron rajan. Yksityisen sektorin kanssa
vertailukelpoinen tulos on voitolla 1,4 miljardia, 3,4 %, mutta 4,6 miljardin investointien
jälkeen alijäämä onkin hurjat 3,2 miljardia euroa 7,7 %.
Kuntien tilanne on vuoden 2007 jälkeen
nopeasti huonontunut. Ennakkotietojen mukaan vuoteen 2014 mennessä kuntien todelliset
tulot kasvavat keskimäärin 3,4 %, kulut 4,4 % joten voitto supistuu 6,2 %,
mutta investoinnit kasvat 6,4 % vuodessa. Tänä aikana voitto on supistunut,
mutta investoinnit ja alijäämä ovat kasvaneet.
Kuntien menoista ovat alentuneet lähinnä
annetut lainat ja henkilöstökulut. Investointien ovat säilyttäneet menoista
entisen osuutensa, mutta palvelujen ostot ovat kasvaneet hurjaa vauhtia.
Kuntaliiton
mukaan
vuonna 2000 kuntien velat olivat noin 4 miljardia, mutta vuonna 2012 lähes 14
miljardia eli 3,5 kertaiset. Ja tilanne pahenee. Kuntaliiton arvion mukaan vuonna
2017 velkataakka on jo 26,5 miljardia euroa. Siksi rahoituskustannukset, korot
ja lyhennykset kasvavat joten palvelu ja sosiaalimenoja on leikattava.
Ongelmille ei ole loppua näkyvissä.
Kuntia ollaan siis ajamassa umpikujaan. Vaikka
kuntien erot ovat suuret, niin siitä huolimatta jokaisen mahdollisuudet tilanteensa
parantamiseen ovat olemattomat. Että kunnat voisivat hoitaa tehtävänsä, ensimmäisenä
ja hätäratkaisuna investoinneista olisi leikattava puolet tai jopa kaksi
kolmasosaa.
Hallituksella ja eduskunnalla on kaikki
valta ja voima. Sen ytimenä oleva ehdoton oikeistolaisuus toimii aina ja
viimekädessä yksityisen pääoman ja suurituloisten ehdoilla. Kun oikeistolaisuuden
voimistuminen alkoi 80-luvulla, se mullisti kansantalouden. Pääomat ja
teollisuus ovat karanneet maasta. Työ on vähentynyt. Lyhytkestoinen pätkätyö ja
työttömyys ovat lisääntyneet. Tuloerot ovat kasvaneet.
Kuntien
kannalta
dramaattisimpia vaikutuksia ovat olleet 90-luvun alussa tehdyt muutokset
kuntien valtion osuuksien laatuun ja määrään. Myös valtion kunnille sälyttämät
uudet tehtävät kuristavat kuntia. Nyt tätä suunnatonta tuskaa yritetään
helpottaa kunta- ja sote-uudistuksilla. Kuntien lukumäärän supistamisen ja
toimintojen keskittämisen uskotaan ratkaisevan kuntien ongelmat. Niin
saattaa käydä, mutta samalla demokratiavaje paisuu, kun valtuutettujen määrä
supistuu. Myös ja ennen kaikkea kuntalaisten käytännön toimeentuloon
suoraan vaikuttavat ongelmat kasvavat. Säästöjä saadaan keskittämällä palvelut,
mutta samalla ne ajautuvat yhä etäämmällä tai kokonaan yhä useamman ulottumattomiin.
Tärkeintä sotien jälkeisen
neljänkymmenen vuoden aikana tehty hyvinvointivaltion rakennustyö tapahtui
olosuhteissa, jossa oli oikeiston ja luokkatietoisen vasemmiston
voimatasapaino. Kun kummallakaan ei ollut ehdotonta ylivoimaa, kompromissit
olivat kansan kannalta pääasiassa myönteisiä – palveluihin ja sosiaaliturvaa
panostettiin.
Valtio ohjasi yhteiskunnan tasapainoista
kehitystä, kun valtionosuudet jaettiin hallinnonaloittain. . Näin eduskunta ja hallitus, niissä olevat
poliittiset puolueet, konkreettisesti vastasivat palveluista ja sosiaaliturvasta.
Syntyi ylistetty hyvinvointivaltio, jonka reuna-alueillakin oli saatavissa
tarvittavat palvelut. Mutta kaikki muuttui, kun valtion osuudet muutettiin
yhdeksi könttäsummaksi, jonka kunnat saivat käyttää miten halusivat. Eduskunta
ja hallitus luopuivat vastuustaan. Se oli virhe, jonka eduskunnan on korjattava
ja palautettava valtionosuuksien ”korvamerkintä” ja otettava
konkreettinen vastuu kehittämisestä.
Eduskunnan
ja hallituksen
kunnille aiheuttama taloudellista vahinko on korvattava. Sen voi aloittaa
luopumalla kunnallisesta tasaverosta, joka korvataan eläke-, palkka- ja
pääomatulojen suuruuden mukaan asteittain nousevalla progressiivisella verolla.
Progressiivinen vero kerätään valtion kassaan, josta se jaettaan kunnille
väestörakenteen, väkiluvun ja kuntien erilaiset olosuhteiden mukaan. Myös
yritysten on maksettava kunnallisveroa liikevaihtonsa mukaan.
Eduskunta ja hallitukset ovat ajaneet
kuntien taloudet tiukoille. Niiden kunnallispolitiikka suosii vain keskittämistä
ja säästämistä. Se tie on nopeasti kuljettu loppuun. Se on hyvinvointivaltion
tuhon politiikkaa, johon on saatava jyrkkä muutos. Jo vaatimatonkin tasa-arvo
vaatii, että jokainen osallistuu taloudellisten mahdollisuuksiensa mukaan hyvinvointiyhteiskunnan
rakentamiseen.
Kai Kontturi