torstai 26. kesäkuuta 2014

Ettei totuus unohdu


Historian väärentäminen elää ja voi hyvin

Suomen ja Neuvostoliiton välistä sotaa on markkinoitu ja markkinoidaan pienen Suomen sankaritarinana, vaikka kysymys on äärimmäisen huonon ja kalliiksi tulleen politiikan peittelystä. Hokemilla Kollaa kestää ja Tali-Ihantalan torjuntavoitto ovat hävytöntä historian väärentämistä.

Kesäkuun lopulla torjuntavoittoa radiossa mainosti Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Arto Nokkala. Ilmeisesti reserviupseeri Juhani Pulkkinen, on kirjoittanut aiheesta tutkielman, jota hän on korjaillut 20.2.13 ja 10.5.14. Hän kirjoittaa, että Puna-armeija kuvitteli, että peli oli ratkennut Viipurin valloitukseen ja Mannerheimin antautuminen vain ajan kysymys. Hänen mukaansa se oli Puna-armeijan unelma ja unelmaksi jäi.

Pulkkinen toteaa, että Kaakkoisella rintamalla Suomella 50 000, mutta Puna-armeijalla 150 000 miestä. Suomi-pojat iskivät kuitenkin Puna-armeijalle Tali-Ihantalassa luun kurkkuun ja niin Neuvostoliiton haaveilu etenemisestä Helsinkiin ja Suomen antautumisesta valui kuiviin.

Jo ennen sodan loppuvaihetta, Stalingradissa natsi-Saksan sotamarsalkka Pauluksen armeijan antautuminen helmikuussa 1943 teki selväksi Suomen hallitukselle, Mannerheimille ja koko sodanjohdolle kuinka sota päättyy. Tieto siitä levisi, kun Suomen tuhannen kilometrin rintama petti ja Äänisjärven rannoilta suomalaiset perääntyivät vauhdilla Neuvostoarmeijan edellä vanhojen rajojen taakse.

Ennen Neuvostoarmeijan suurhyökkäystä kesällä 1944 Suomen armeija oli perääntymisvaiheen seurauksena moraalisesti ja fyysisesti väsynyt. Kalusto ja tarvikkeet olivat vähissä. Mannerheim pyysi Hitleriltä apua ja tukea, vaikka jo 1943 taitteessa oli päätetty, että Neuvostoliiton kanssa on pyrittävä rauhaan. Suomi sai Saksalta muutaman hävittäjän ja syöksypommittajan miehistöineen.

Mitään ei kuitenkaan ollut riittävästi. Sota oli auttamattomasti hävitty. Jos Neuvostoliitolla olisi ollut jotain etua etenemisestä Helsinkiin, se olisi edennyt. Mutta sitä ei ollut. Suomella ei ollut materiaalisesti ja strategisesti mitään annettavaa, siksi Neuvostoliitto pysäytti etenemisen.          

Suomen osalta sota päättyi, kun Neuvostoliitto oli saanut Leningradille sen turvavyöhykkeen, jota se halusi 30-luvulla ehdottamalla aluevaihtoa, jossa korvauksena Kannaksen alueesta Suomi olisi saanut kaksinkertaisen alueen Laatokan pohjoispuolelta. Se ei kelvannut. Kun Neuvostoliitto oli 1944 loppukesästä tuhonnut lopullisesti suomalaisten Suur-Suomi haaveet, se asetti yksipuolisesti rauhanehdot. Sodan oloissa oli tärkeintä, että Suomi suostui Neuvostoliiton kanssa yhteisrintamaan natsi-Saksaa vastaan. Suurelta osin heikentyneet saksalaiset häipyivät vähin äänin, mutta Lapista vain sodan seurauksena.

Rauhansopimuksella Neuvostoliitto sai tarvitsemansa turvavyöhykkeen ja noin 100 000 miestä varusteineen strategisesti tärkeälle matkalle Berliiniin, kukistamaan natsi-Saksa. Jo huhtikuussa 1945 Neuvostoarmeija oli vallannut Berliinin ja edennyt pitkälle länteen, Elbelle, jonne se pysäytti armeijansa.

Suomen sankaritarinana on äärimmäisen huonon ja kalliiksi tulleen politiikan peittelyä, historian väärentämistä. Sodan jälkeen presidentti Juho Kusti Paasikivi evästi tulevia sukupolvia, että ulkopolitiikassa pitää katsoa karttaa ja että tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Tänään nuo eväät näyttävät olevan Nato- ja sotaintoilijoille kuin helmiä sioille.

Kai Kontturi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.