Kysymys on sodasta ja rauhasta
Karelia-yhdistykset järjestivät
3.9.2014 Karjalan palautuksen yleisötilaisuuden. Kutsussa puhutaan win-win
palautuksesta. Karelia tietää hyvin, että palautuksesta on tänään yhtä turha
puhua kuin aikaisemminkin. Sen toivoa kuitenkin lisää, kun Suomi luopui
Paasikivi-Kekkosen linjasta.
Suomella on nyt Naton
kanssa Isäntämaasopimus. Siihen nojaten Venäjä voidaan panna tiukalle. Mielessä
saattaa pyöriä haaveilu Mainilan laukauksista. Voisi hyvin kuvitella, että
siihen sopisivat pikku provokaatiot, joiden perusteella ja itsepuolustuksen
nimissä voidaan mennä pyssyjen kanssa ottamaan Karjala takaisin. Jos siinä
sitten tule turpiin, niin onhan meillä turvana Nato.
Historia halutaan
unohtaa. Oikeisto on koko voimallaan ja suurella innolla levittänyt russofobiaa,
että kansa olisi revanssikunnossa, tilaisuuden tullen valmis lyömään uudelleen päänsä
Karjan mäntyyn. Nyt siitä voi taas haaveilla, kun meillä on Nato.
Yhdysvalloissa ei
tunneta yleistä historiaa. Siellä tunnetaan vain rahan haju. Siksi Heikki
Aittokosken (HS 6.9.14) mukaan kaikki näyttää perustuvan vuonna 1946
yhdysvaltalaisen Georg F. Kennanin Pitkään sähkeeseen, niin sanottuun
analyysiin Neuvostoliitosta. Sen mukaan Neuvostoliitto neuroottisen ja vaistonvaraisen
turvattomuuden tunteensa vuoksi voi peräytyä helposti, kun se kohtaa voimakasta
vastarintaa. Tähän Kennanin ajatukseen perustuu Naton 5. artikla, jossa
hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan.
Mikäli
Neuvostoliitto olisi ollut neuroottinen ja vaistonvarainen, se ei olisi kyennyt
yksin kukistamaan Hitlerin salamasota-armeijat liittolaisineen. Se ei olisi
kyennyt lyhyessä ajassa, viidessätoista vuodessa, rakentamaan mm. sodan
vaatimaa teollisuutta ja armeijaa.
Kennanin mukaan
Neuvostoliitossa etenee vain venäläisnationalismi. Hän ei huomannut, että
puolet sen väestöstä oli muita kuin venäläisiä, eikä edes sitä, että itse
Stalin oli gruusialainen eikä venäläinen.
Nato tuskin voi auttaa
Karelia-yhdistysten tavoitteita. Siltä puuttuvat taloudelliset resurssit.
Natomaiden taloudet Yhdysvaltojen johdolla rämpivät pettävällä suolla, jossa
kukoistavat vain työttömyys, virtuaaliraha ja valtioiden velkaantuminen.
Imperialistisessa sodassa sillä ei ole merkitystä, kun sen tavoitteena on
rikkauksien uudelleenjako. Se johtaa helposti siihen, että koitetaan kepillä
jäätä.
Aika ajoin
propagandanikkarit tietäen tai tietämättään hokevat Yhdysvaltojen talouden
loistavasta menestyksestä, kun totuutta on lähes mahdotonta selvittää. Asiantuntijoiden
mukaan syy on siinä, että tulosten laskeminen, bkt, perustuu hedoniseen
järjestelmään ja riippuu aivan liikaa laskijoiden mieltymyksistä.
Viimeisen kymmenen (2004–2013)
vuoden aikana viralliset luvut näyttävät siltä, että sen bkt olisi kasvanut
15 936 miljardiin dollariin, keskimäärin 4,2 % vuodessa. Tuollainen
kehitys ei ole mahdollista maassa, jonka tuotannosta 77 % on palvelua ja jossa puuttuvat
kansalaisia hoitavat julkiset palvelut ja jossa yli puolet on pienipalkkaissa
pätkätöissä tai kokonaan työttöminä.
Pitkän aikavälin
seurata viittaa siihen, että vuoden 2013 oikea bkt olisi vain 12 722
miljardia dollaria. Joten keskimäärin kasvu olisi 2,4 %. Todellisuudessa
hedonisen järjestelmän vuoksi sekin tuntuu liian suurelta. Esimerkiksi Suomessa,
jossa tuotantorakenne on parempi ja rahamarkkinoiden häiriöt Yhdysvaltoja
oleellisesti vähäisemmät, vastaava bkt:n kasvu oli vain 1,2 %.
Yhdysvaltojen väestöstä
vuonna 2013 työikäisiä oli 214,6, joista työvoimaa on 173,8 miljoonaa. Täyspäiväisessä
työssä näyttää olleen vain 85,2, pätkätöissä 75,1 ja työttömiä oli 13,5 miljoonaa
ihmistä. Luvut kuvastavat tavattomia tuloeroja. Washingtonin kirjeenvaihtaja Leena
Saarikoski pelkisti asian Helsingin Sanomissa (6.9.14) sanomalla, että 9,50
dollarin (7,30 euroa) tuntipalkka plus mahdolliset tipit ovat jo houkutteleva
palkka.
Lisäksi Yhdysvaltoja
vaivaa kaksoisvaje. Kauppataseen 400–700 miljardin vuotuinen alijäämä johtuu
kansantalouden suuresta riippuvuudesta ulkomaisesta tuonnista. Toisaalla myös
suuren budjettialijäämän vuoksi valtio on riippuvainen ulkomaisista
lainanantajista. Vuoden 2013 lopussa ulkomaista velkaa näyttäisi olevan 17 045
miljardia dollaria. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että ei mene aikaakaan,
kun velka ylittää 20 000 miljardia dollaria. Hurjimpien ennusteiden mukaan
se voi tapahtua jo Obaman aikana.
Kun Yhdysvaltojen
omat resurssit ovat olemattomat, se tavoittelee muita maita Naton menojen
maksajiksi. Se tarvitsee yhä useammin sotilasmenojen maksajan, että Venäjä näki
rajoillaan voimakasta vastarintaa. Siksi Yhdysvallat on käynnistänyt ja
pakottanut EU:n mukaan Venäjän vastaisen pakotekampanjan. Pakotteiden
perustelemiseksi se on järjestänyt Ukrainan kriisin.
Pakotekampanjassa on
kysymys sodasta ja rauhasta. Länsi on aloittanut taloudellisen sodan, jolla se pyrkii
heikentämään Venäjän taloutta siitä välittämättä, mitä seurauksia sillä on
eurooppalaisille. Lännessä ei vieläkään uskota, että Venäjä on niin halutessaan
täysin riippumaton ulkomaisesta tuonnista. Sillä on kaikki lähteet ja osaaminen
täydelliseen omavaraisuuteen. Venäjä ei tarvitse Eurooppaa, mutta Eurooppa tarvitsee
Venäjää…
Nykyaika muistuttaa
kovasti välirauhan 1940–41 aikaa. Neuvostoliittoon suunnattu sota riehui Euroopassa.
Suomessa haaveiltiin talvisodassa menetetyn Karjalan palauttamisesta. Kun Natsi-Saksan
tuki oli varmistettu, Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon 25.6.1941.
Euroopassa on
käynnissä Venäjänvastainen kauppasota. Ukrainassa natsien kaapattua vallan
vakinaisen armeijan rinnalle se on organisoinut oman yksityisarmeijansa. Siksi
siellä riehui tai riehuu sisällissota. Nato työntyy joka puolella yhä lähemmäs
Venäjän rajoja.
Tänään myös Karelia-yhdistysten
ja vähän muidenkin puuhat muistuttavat entisiä aikoja. Omalla tavallaan ne propagoivat
ja organisoivat väkeä Karjalan palauttamiseksi. 30-luvulla väkeä hämättiin nimittämällä
Neuvostoliittoa savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi. Nyt hämäys on win-win
-palautus.
Ulkopolitiikassa on
luovuttu Paasikivi-Kekkosen hyvän naapuruuden linjasta. Se on korvattu Naton
sotaisella linjalla, siksi Karelia-yhdistykset näyttävät uskovan, että
iänikuinen sapelinkalistelu on saavuttanut ensimmäisen voittonsa. Nyt on vain
odotettava mihin Yhdysvaltojen ja Naton mihin niiden sapelinkalistelu johtaa. Riittävätkö
kumppaneiden taloudelliset resurssit uuteen sotaan vai laajennetaanko se niistä
huolimatta imperialistiseksi sodaksi, yritykseksi jakaa maailman rikkaudet
uudelleen vai – voittaako järki sotahulluuden?
Kai Kontturi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.