28.8.15

Onko ryhtiä ja tahtoa


Onko ay- ja työväenliikkeessä ryhtiä ja tahtoa?

Sipilällä ja kumppaneilla on kovat piipussa. Kauniisti paketoiduilla puheilla talouden ja tuotannon elvyttämisestä on suorastaan mielikuvituksen rajat ylittävät tavoitteet. Niillä yritetään nöyryyttää palkkatyöläisten lisäksi koko kansa. Rikkaat tavoittelevat itselleen kaiken kattavan, suoran päätösvallan.

Puheet työajan pidentämisestä ilman palkan korotusta ja höpinä yksikkötyökustannusten alentamisesta, tuottavuusloikasta ja jäykkien työmarkkinoiden pelisääntöjen rakenteellisista uudistuksista on hallituksen terävin kärkihanke. Sillä Suomeen tuotaisiin villin lännen alhaisen elintason ja työantajien yksipuolinen päätösvalta paitsi irtisanomisiin myös työ- ja palkkaehtoihin. Tämä yritetään toteuttaa tavalla tai toisella. Valtamediaan on juntattu ajatus, että ay-liike on vanhanaikainen. Se estää kansantalouden tehokaan ja kannattavan toiminnan.

Palkkatyöläiset ovat tähän asti olleet yleissitovien työehtosopimusten ansiosta suhteellisen hyvässä suojassa työantajien mielivaltaa vastaan. Siitä huolimatta monet kuvittelevat, että se on jotain ylhäältä annettua, joka nyt osoittautuu kehityksen jarruksi. He eivät tiedä, että kaikki työläisten suhteellinenkin turvallisuus on ollut menneiden sukupolvien ponnistelujen ja raskaiden lakkotaistelujen tulosta. Mitään ei ole saatu lahjaksi. Kaikki on työväenliikkeen poliittisten puolueiden ja ay-liikkeen työn tulosta.

Mennet sukupolvet tiesivät nykyisiä paremmin, että kapitalistinen järjestelmä perustuu yksityisten yritysten väliseen kilpailuun markkinoilla. Tämän kilpailun ytimenä on työn tuottavuus. Työehtosopimusten ansiosta työ- ja palkkaehdot ovat olleet kaikille samat joten työn tuottavuuden kasvu on saatua aikaan muilla tavoilla. Yritykset, jotka osaavat järjestää tuotantonsa muita paremmin, selviävät tuottavina voittajina. Heikot sortuvat ja voittajat kasvavat.

Sipilän ideoima viiden prosentin tuottavuushyppy pidentämällä päivittäistä työaikaa puolella tunnilla osoittaa täydellistä kansantalouden tuntemuksen puutetta. Se suorastaa hipoi idiotismia. Läntisessä maailmassa ei ole näköpiirissä sellaista kysynnän kasvua, joka olisi vaatinut tuotannon kasvattamista. Kysynnän kasvusta ei ole minkäänlaisia näkymiä enempää lyhyellä kuin pitkälläkään aikavälillä.

Tässä lisäksi ongelmana se, että heikon koti- ja ulkomaisen kysynnän vuoksi tuotannosta varastot ovat yli äyräidensä. Varastoihin sitoutuneen pääoman kierto on hidastunut ja varstoissa makaa yli 17,1 miljardia euroa tyhjän panttina.

Tavallisia palkansaajia on noin 2,68 miljoonaa. Jos vuonna 2015 jokainen tekisi päivittäin töitä ilmaiseksi puoli tuntia, 100 tuntia vuodessa, siitä kertyisi yhteensä 268 miljoonaa tuntia. Jos ja kun työn tuottavuus on 106,48 euroa, silloin tuotanto kasvaisi ilman henkilökuluja 28,4 miljardia euroa, ennustetusta tuotannosta se olisi 7,1 %. Lisäkasvu säästäisi keskimääräisistä henkilökuluista 6,1 miljardia euroa. Ongelma on siinä, että ei ole kysyntää joten lisätuotanto jäisi varastoon. Nyt vastoissa olisi 45,5 miljardia euroa tyhjän panttina. Se olisi yrityksille valtava rahoitusongelma, hirvittävä painajainen.

Kysynnän puuttuessa ja hallituksen leikkaustoimien seurauksen näköalat vain huononevat. Niinpä yritykset turvautuvat irtisanomisiin. Jos Sipilän idea menisi läpi, yritykset vähentäisivät 268 miljoonaa palkallista työtuntia ja saisivat lahjaksi henkilökuluista tuon 6,1 miljardia euroa. Työttömiksi joutuvat menettäisivät 4,9 miljardin euron palkat.

Tiedämme, että yritysten rahoitusta ja kannattavuutta rasittavat ylisuuret varastot. Kun niistä on päästävä eroon, tuotantoa supistetaan. Siitä seuraa lisää työttömyyttä, mutta samalla työttömyyden pelko parantaa tuotavuutta, sillä työvauhti kovenee lähes itsestään.

Vuoden 1990 jälkeen hallituksen ja ay-liikkeen politiikka on muuttunut radikaalisti. Vuoden 2014 alle 6000 euroa ansainneiden palkansaajien palkkasumma oli 69,5 miljardia euroa. Vuodesta 1990 siinä oli kasvua 99,1 %. Samaan aikaan omaisuus- ja yrittäjätulot kasvoivat 26,1 miljardia euroa, 227,0 %. Palkansaajien palkkoihin verraten niissä oli ylimääräistä voittoa komeat 11,4 miljardia euroa. Myös kevyesti verotetut suurituloisen eliitin palkat kasvoivat yli äyräiden, 225,6 %. Tuloerot ovat kasvaneet vauhdikkaasti.  

Tässä näkyvät vapaakaupan ja EU:n aiheuttama työttömyys sekä Ahon, Lipposen, Vanhasen ja Katainen/Stubb hallitusten aiheuttamat lisäongelmat. Kapitalisteja suosivalla vero- ja maksupolitiikalla piti luoda uusia työpaikkoja. Porvari/demarivetoisten hallitusten toimesta on poistettu omaisuusverot ja kelamaksut. Yritysverot on alennettu 50:stä 20 %:iin. Kuten edellä nähtiin, ne rikastuttivat harvoja, mutta työttömien määrän kasvoi 273 tuhannella, 140 %. Jäljet ovat pelottavia, ne kylmäävät selkäpiitä.

Suomella on edessä kaksi todellista vaihtoehtoa.  

Vanhoillinen vaihtoehto on äärimmäisen oikeistolainen, jota Sipilä-Stubb-Soini (kes-kok-ps) hallitus näyttää jatkavan. Se on vaarallinen tie. Hallitus ei näe, eikä halua nähdä muuta mahdollisuutta kuin jatkaa kurjistavaa leikkauspolitiikkaa. Se vääjäämättä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Radikaali vaihtoehto vaatii tosiasioiden tunnustamista ja uudenlaista koko kansaa suosivaa politiikkaa. On erottava vapaakaupasta ja EU:sta ja luovuttava eurosta. Silloin voisimme oman valuutan ja rajasuojan turvin tuottaa itse kaiken sen, joka on mahdollista. Se parantaisi työllisyyttä. Ulkoa tuotaisiin vai sellaista, joita emme pysty itse kasvattamaan ja joita ei ole maaperästämme saatavissa. 

Tämän hallitus jatkaa edeltäjiensä politiikkaa. Siksi mielenilmaisujen jatkoksi tulevat alakohtaiset ajallisesti rajatut lakot. Kärjistymisen jatkuessa tulevat alakohtaiset rajoittamattomat lakot, jotka laajenevat tukilakoilla. Tilanteen edelleen kärjistyessä taistelu voi kasvaa ihan yleislakkoihin asti. Lopulta ne kehittyvät todellisia muutoksia vaativiksi poliittisiksi lakoiksi.

Sanomattakin on selvää, että hallitukset eivät katso politiikkansa aiheuttamaa kansan liikehdintää sivusta peukaloitaan pyöritellen. Se käyttää hallitsemaansa valtamedia (lehdistö, radio, tv) kaikin tavoin hyväkseen. Kansan heikko poliittinen ja taloudellinen tieto on sille kullan arvoista. Lisäksi sen käytössä on yhteiskunnan väkivaltakoneisto. Suojelupoliisi toimii piilossa ja tavallinen poliisi on näkösällä vaikka mellakkavarusteet ovat piilossa. Myös armeijaa on sen käytössä. Suomessa väkivaltakoneiston toiminnasta työläisillä on karvaita kokemuksia.

Sipilällä ja kumppaneilla näyttää olevan selvät suunnitelmat; puolustuskyvyttömiltä ja pienituloisilta viedään viimeisetkin toivon rippeet paremmasta huomisesta. Vastakkainasettelussa Suomi ja koko Eurooppa on ajautumassa pääsemättömään umpikujaan. Siinä veri punnitaan; onko ay- ja työväenliikkeessä ryhtiä ja tahtoa vastustaa oikeiston rajatonta ahneutta ja valita hallitukselle todellinen vaihtoehto!

Kai Kontturi

21.8.15

Vastakkainasettelua


Kärjistääkö hallitus vastakkainasettelua – järkkyykö yhteiskuntarauha


Helsingin Sanomissa (18.8.15) vapaa toimittaja Antti Blåfield kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissa, että fasismi syntyy, ”kun yhteiskunta ajautuu kriisiin: taloudellinen tilanne heikkenee jyrkästi, ja yhteiskunnallinen vastakkainasettelu kärjistyy”, kun sen kannattajilla on yhteinen vihollinen.

Antti Blåfield ihmettelee miksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomessa fasismi ei saanut yliotetta. Hänen mielestään Suomessa fasismi joutui perääntymään ”koska suuri enemmistö oli valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä”. Siksi ei tullut veriuhreja sillä suomalaisilla oli riittävä suhteellisuuden taju. Kirjoittaja ei tunne lainkaan Suomen itsenäisyyden alkuajan historiaa tai jos tuntee vääristää totuutta raaimman jälkeen.    

Vuoden 1918 alusta lähtien 1920 ja -30 luvuilla aina 40 luvun puoleenväliin asti Suomessa teloitettiin, tapettiin viluun ja nälkään 30 - 40 000 ihmistä. Vankilat olivat täynnä poliittisia vankeja, joista viimeinen (Risto Westerlund) teloitettiin sodan viimeisenä päivänä 4.9.1944 Vaasan Paukkulan ampuradalla. Viimeiset suomalaisilla keskitysleireillä olleet ja hengissä selvinneet vangit (Allan Asplund, Matti Janhunen, Birger Dahl ja Kaarlo Kivilahti) vapautettiin vasta marraskuussa 1944, kun valvontakomissio puuttui asiaan.

Itsenäisyyden ensimmäiset 25 vuotta olivat Suomessa kovaa aikaa. Suojeluskunnat ja poliisit saivat toimia mielensä mukaan. Lukemattomia ihmisiä vietiin tekaistujen syiden perusteella linnasta linnaan, kyydittiin väkipakolla itärajalle, tuhottiin vasemmiston kirjapainot jne. 30-luvun nälkävuosina poliittisista enempää kuin muistakaan vapauksista ei ollut puhettakaan. Suomea hallittiin pelolla ja ryssävihalla. 

Suomen ja Natsi-Saksan ainoa todellinen ero oli se, että Saksassa Adolf Hitler kykeni kaappaamaan itselleen diktaattorin vallan. Suomessa se ei onnistunut enempää Carl Gustav Mannerheimiltä kuin Vihtori Kosolalta, vaikka heillä ja vallassa olevalla porvaristolla oli yhteinen vihollinen kommunismi, Neuvostoliitto.

Suomi ei tarvinnut diktaattoria. Ei myöskään Saksan kansallissosialismia, natsismia, kun sosialismi väännettiin bolševismiksi. Saksassa luotettiin siihen, että kansa ei tiedä, että bolševismi tulee venäjän kielestä, jossa se tarkoittaa enemmistöläisyyttä. Sen sijaan Suomessa sosialismi oli, sen kaikissa muodoissaan julistettu pannaan. Meillä Saksan tapaan suojeluskunnat, poliisi ja Etsiväin keskuspoliisi, EK/Valpo sekä vankilat, keskitys- ja vankileirit toimivat kuten äärioikeisto fasismissa toimii.

Tuona aikana 1918 -45 ei ollut kansallista eheyttä, kaukana siitä. Sinä aikana Suomi oli toimintansa, faktojensa perusteella fasistinen maa. Sen kieltäminen on historian kieltämistä.

Stalin ilmoitti elokuussa 1944 Suomen hallitukselle, että Neuvostoliitto pysäyttää sotatoimet nykyisille rajoille, jos Suomen armeija ajaa Saksan divisioonat, noin 200 tuhatta miestä, pois Suomen Lapista. Siihen Suomi suostui. Lapin sota alkoi 15.4.1944 ja päättyi huhtikuun lopussa 1945. Stalinin ehtoihin kuului myös poliittisten vankien vapauttaminen ja ns. vapaa vaalit.  Niinpä jo maaliskuussa 1945 (!) järjestettiin ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa olivat mukana entiset poliittiset vangit ja kommunistit, jotka saivat heti valtavan äänisaaliin ja 49 kansanedustajaa.

Vasta vuonna 1944 Stalinin vaatimuksesta ja hänen sanelemien rauhanehtojen täyttämisellä Suomeen saatiin porvarillinen demokratia. Niinpä ainoa Suomen merkittävä torjuntavoitto saatiin, kun Suomi hyväksyi Stalinin ehdot ja käänsi tykkinsä aseveljiään kohti. Tämä kieltäminen on historian kieltämistä.

Moisen historian väärennöksen syynä lienee se, että Suomi on kovaa vauhtia ajautumassa umpikujaan yhtäältä vapaakaupan työllistävän pk-sektorin kuoleman ja toisaalta hallituksen toimien seurauksena, joten kansalle pitää vakuuttaa, että kurjuudesta huolimatta pitää ottaa iisisti, ei kannata hermostua. Blåfieldin mukaan meidän pitää tajuta realiteetit ja olla valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä. Ilman todellisuuden tajua pitää sietää kaikki kurjuus.   

Nyky-Suomi on ajautumassa kovaa vauhtia kohti yhä keskittyneempää valtaa, joka hiljalleen pienin askelin täyttää oligarkian, harvainvallan tunnusmerkit. Sitä edesauttaa Suomen uhkana oleva lännen ja NATON sotapropaganda. Tänään palkkatyöläiset ovat jo ennennäkemättömän riiston kohteena, riistettynä luokkana.

Kun tilanne jatkuvasti pahenee, eivätkä leipäjonot enää riitä, silloin talouden umpikujan ja hallituksen toimien seurauksena vastakkainasettelu kärjistyy ja yhteiskuntarauha järkkyy. Ehkä kansa lähtee ihan spontaanisti kaduille ja toreille ja lopulta ajetaan barrikadeille. Tilanteen kärjistyessä syntyy aiheellinen pelko siitä ajautuuko maa Ukrainan tapaan (ja taas!) fasismin tielle vai toteutuuko työläisten todellisen muutoksen voima, jolla riistetty luokka muuttuu luokaksi itseään varten.

Kai Kontturi

2.8.15

Yhteiskuntasopimus


Yhteiskuntasopimuksella pannaan ay-liike kahleisiin

Entinen Suomen itsenäisyysrahaston, Sitran yliasiamies ja sittemmin yhteiskuntasuhteista vastaavana Nokian johtaja Esko Aho paljasti (HS 18.7) Kepun todelliset karvat. Pääministerinä häntä sanottiin yhteiskuntasopimuksen ja työreformin isäksi. Niiden perimmäinen tavoite oli panna ay-liikkeelle pallo jalkaan.

Esko Aho pitää edelleen noita sopimuksia välttämättöminä ja edistyksellisinä. Mutta hän epäilee, että vanhoilliset pistävät hantiin ja varsinkin ammattiyhdistysliike, joka on kaikkein vanhoillisin. Ay-liike kun uskoo siihen, että sen tehtävä on varjella saavutettuja etuja. Aho on siis huomannut, että ay-liike on jäänyt vanhoihin poteroihin, joista se ei uskalla nousta vaatimaan palkkatyöläisille nykyistä parempia työolosuhteita ja parempia palkkoja.

Esko Aho oli pääministeri 1991–95. Lisäksi kaikkien on hyvä muistaa ja tietää, että Esko Ahon hallitus poisti vienti- ja tuontitullit. Se toteutti tavaroiden ja palvelusten vapaan liikkumisen yli eurooppalaisten rajojen. Näillä määrätietoisella puuhillan Ahon hallitus aiheutti tuonnin mielettömän kasvun, yritysten alasajon ja valtavan työttömyyden sekä pankkikriisin.  

Esko Ahon hallitus alensi 1992 yritysten verokannan 50 prosentista 36 prosenttiin. Ahon hallituksen aloittaessa meillä tehtiin noin 4,3 miljardia työtuntia, mutta lopussa enää 3,5 miljardia tuntia. Neljässä vuodessa menetettiin 50 000 pk-yritystä ja 800 miljoonaa työtuntia, 453 000 työvuotta.  

Keskustapuolueella on siis vankat näytöt mihin he pystyvät. He löivät Suomen talouteen sellaisen Eskon puumerkin, että vieläkään työtunneissa ei ole saavutettu Ahon hallituksen edeltävää tasoa, vaikka työikäisten määrä on kasvanut 134 500 hengellä. Ahon jälkeen Demareiden Lipponen ei suinkaan aikonut korjata edellisen jälkiä sen sijaan aloitti valtavat julkisten menojen leikkaukset.    

Kokoomus ja Keskustapuolue ovat nykymaailmassa täysin samanlaisia. Näkyvänä erona on se, että Kokoomus saa ohjeensa suoraan pääoman bunkkerista, Elinkeinoelämän keskusliitolta (EK). Maatalouden muututtua pääomavaltaiseksi yritystoiminnaksi Keskustapuolue saa EK ohjeet kiertoteitse MTK:n Pellervon kautta.

Eduskunnassa ja hallituksessa Kokoomuksella ja Keskustalla on vaalituloksesta riippuen erilaisia apupuolueita. Pahimmillaan tilanne on silloin, kun nekin ovat vakaasti oikeistolaisia kuten nykyisen Sipilä-Stubb-Soini pyhässä kolminaisuudessa.  

 o o o      

Kautta maailman sivu EK ja Kokoomus ovat tyytyneet ensisijaisesti työantajakapitalistien suoraan käskyvaltaan yrityksissä. Tilanne muuttui kinkkisemmäksi, kun toteutettiin pääomien ja tavaroiden vapaa liikkuminen, mutta toisaalta myös helpommaksi, kun työväenliikkeen voima onnistuttiin ajamaan maan rakoon.

Tilanne muuttui, kun suomalaiset myivät yritykset ulkomaalaisille ja tilalle tuli ylikansallinen kasvoton suurpääoma. Suomalaisten kapitalistien käsiin jäi 600 miljardia euroa, joita ei sijoitettu Suomeen vaan ulkomaille. Näin maailmalle ilmoitettiin, ettei Suomeen kannata investoida eikä investoida. Nyt kaikesta huolimatta yhteiskuntasopimuksen kahleilla yritetään turvata kapitalistien mahtavat voitot.

Parhaat näkijät tiesivät, että EU:ssa ja vapaakaupan aikana kaikki on toisin. Siksi Esko Ahoa opastettiin rakentamaan yhteiskuntasopimus. Silloin se ei onnistunut.

Sipilän Keskusta-kokoomus vetoinen äärioikeistolaiseksi profiloituva hallitus kuvittelee, että vaalitulos antaa mahdollisuuden ihan mihin vaan. Siksi sekin haluaa yhteiskuntasopimusta. Mutta nyt hallitus vaatii sitä kiristämällä; joko pidennetään vuosityöaikaa sadalla tunnilla ilma vastaavaa palkankorotusta tai leikataan julkisia menoja 1,5 miljardilla eurolla!

Itse asiassa kyseessä ei ole tuottavuuden parantaminen. Kyse on pelkästä työläisten nöyryytyksestä, sillä työajan pidentäminen ei lisää tuottavuutta. Siinä käy tasan päinvastoin. Mikäli talousviisaiden ennusteet onnistuvat ja miksi eivät onnistuisi, niin vuonna 2017 kokonaistuotannon määrä on 367,7 miljardia euroa. Sekin on selvää, että kahtena seuraavana vuotena työn tuottavuuden kasvu jää 1,4 prosentin tasolle.

Näin ollen, kun kokonaistuotanto jaetaan 101,60 euron työtunnin tuottavuudella, tiedetään että tuotantoon tarvitaan 3 618,7 miljoonaa työtuntia. Että viiden prosentin tuottavuushyppy saataisiin aikaan, silloin tuottavuus olisi 106,68 euroa, eikä tuotantoon enää tarvittaisi kuin 3 446,8 miljoonaa tuntia. Työ vähenisi 171,9 miljoonalla tunnilla ja henkilökulut supistuisivat 4,7 miljardia euroa. Se olisi voittoa kapitalistien taskuihin.             
 
Viimevuonna tosisuurten johtajien palkat kasvoivat 8,3 %, mutta palkkatyöläisillä enintään 1,5 % (HS 25.7). Hesarin mukaan johtajien palkat kasvoivat siis 5 kertaa enemmän. Niinkö? Kun johtajien palkat nousivat 6 580 euroa, mutta palkkatyöläisillä 50 euroa kuukaudessa, niin peruskoulun laskuopin mukaan johtajien palkat nousivat 132 kertaa enemmän kuin palkkatyöläisillä.

Tämän voittoja ja suurituloisten tuloja kasvattavan kehityksen puolesta hallitus tekee kaikki mahdolliset temput. Siksi se haluaa ja kiristämällä vaatii ay-liikkeen kahleisiin, ettei se eikä kukaan muukaan häiritse sen raakaa peliä, jonka laskut me sinä ja minä joudumme maksamaan.

o o o

Ay-liike pannaan valitsemaan sadantuhannen uuden työttömän ja puolentoista miljardin lisäleikkausten välillä. Hallitus harjoittaa röyhkeää ja tosi raakaa peliä. Kuinka lopulta käy, jää nähtäväksi.

Vihdoin olisi tajuttava, tiedettävä ja ymmärrettävä, että ilman palkkatyöläisiä johtajat eivätkä muutkaan kapitalisti saa miljardeja, miljoonia eivät edes sentinhyrrää. Mikään ei ole mitään ilman työtä. Oikeiston on tajuttava, että kaiken maailman yhteiskuntasopimukset ja työreformit kannattaa unohtaa. Oikeiston on jo korkea aika nähdä, että se ajaa ahneuksissaan maan umpikujaan, jossa viimeistään yhteiskuntarauha järkkyy.

Kai Kontturi