perjantai 21. elokuuta 2015

Vastakkainasettelua


Kärjistääkö hallitus vastakkainasettelua – järkkyykö yhteiskuntarauha


Helsingin Sanomissa (18.8.15) vapaa toimittaja Antti Blåfield kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissa, että fasismi syntyy, ”kun yhteiskunta ajautuu kriisiin: taloudellinen tilanne heikkenee jyrkästi, ja yhteiskunnallinen vastakkainasettelu kärjistyy”, kun sen kannattajilla on yhteinen vihollinen.

Antti Blåfield ihmettelee miksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomessa fasismi ei saanut yliotetta. Hänen mielestään Suomessa fasismi joutui perääntymään ”koska suuri enemmistö oli valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä”. Siksi ei tullut veriuhreja sillä suomalaisilla oli riittävä suhteellisuuden taju. Kirjoittaja ei tunne lainkaan Suomen itsenäisyyden alkuajan historiaa tai jos tuntee vääristää totuutta raaimman jälkeen.    

Vuoden 1918 alusta lähtien 1920 ja -30 luvuilla aina 40 luvun puoleenväliin asti Suomessa teloitettiin, tapettiin viluun ja nälkään 30 - 40 000 ihmistä. Vankilat olivat täynnä poliittisia vankeja, joista viimeinen (Risto Westerlund) teloitettiin sodan viimeisenä päivänä 4.9.1944 Vaasan Paukkulan ampuradalla. Viimeiset suomalaisilla keskitysleireillä olleet ja hengissä selvinneet vangit (Allan Asplund, Matti Janhunen, Birger Dahl ja Kaarlo Kivilahti) vapautettiin vasta marraskuussa 1944, kun valvontakomissio puuttui asiaan.

Itsenäisyyden ensimmäiset 25 vuotta olivat Suomessa kovaa aikaa. Suojeluskunnat ja poliisit saivat toimia mielensä mukaan. Lukemattomia ihmisiä vietiin tekaistujen syiden perusteella linnasta linnaan, kyydittiin väkipakolla itärajalle, tuhottiin vasemmiston kirjapainot jne. 30-luvun nälkävuosina poliittisista enempää kuin muistakaan vapauksista ei ollut puhettakaan. Suomea hallittiin pelolla ja ryssävihalla. 

Suomen ja Natsi-Saksan ainoa todellinen ero oli se, että Saksassa Adolf Hitler kykeni kaappaamaan itselleen diktaattorin vallan. Suomessa se ei onnistunut enempää Carl Gustav Mannerheimiltä kuin Vihtori Kosolalta, vaikka heillä ja vallassa olevalla porvaristolla oli yhteinen vihollinen kommunismi, Neuvostoliitto.

Suomi ei tarvinnut diktaattoria. Ei myöskään Saksan kansallissosialismia, natsismia, kun sosialismi väännettiin bolševismiksi. Saksassa luotettiin siihen, että kansa ei tiedä, että bolševismi tulee venäjän kielestä, jossa se tarkoittaa enemmistöläisyyttä. Sen sijaan Suomessa sosialismi oli, sen kaikissa muodoissaan julistettu pannaan. Meillä Saksan tapaan suojeluskunnat, poliisi ja Etsiväin keskuspoliisi, EK/Valpo sekä vankilat, keskitys- ja vankileirit toimivat kuten äärioikeisto fasismissa toimii.

Tuona aikana 1918 -45 ei ollut kansallista eheyttä, kaukana siitä. Sinä aikana Suomi oli toimintansa, faktojensa perusteella fasistinen maa. Sen kieltäminen on historian kieltämistä.

Stalin ilmoitti elokuussa 1944 Suomen hallitukselle, että Neuvostoliitto pysäyttää sotatoimet nykyisille rajoille, jos Suomen armeija ajaa Saksan divisioonat, noin 200 tuhatta miestä, pois Suomen Lapista. Siihen Suomi suostui. Lapin sota alkoi 15.4.1944 ja päättyi huhtikuun lopussa 1945. Stalinin ehtoihin kuului myös poliittisten vankien vapauttaminen ja ns. vapaa vaalit.  Niinpä jo maaliskuussa 1945 (!) järjestettiin ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa olivat mukana entiset poliittiset vangit ja kommunistit, jotka saivat heti valtavan äänisaaliin ja 49 kansanedustajaa.

Vasta vuonna 1944 Stalinin vaatimuksesta ja hänen sanelemien rauhanehtojen täyttämisellä Suomeen saatiin porvarillinen demokratia. Niinpä ainoa Suomen merkittävä torjuntavoitto saatiin, kun Suomi hyväksyi Stalinin ehdot ja käänsi tykkinsä aseveljiään kohti. Tämä kieltäminen on historian kieltämistä.

Moisen historian väärennöksen syynä lienee se, että Suomi on kovaa vauhtia ajautumassa umpikujaan yhtäältä vapaakaupan työllistävän pk-sektorin kuoleman ja toisaalta hallituksen toimien seurauksena, joten kansalle pitää vakuuttaa, että kurjuudesta huolimatta pitää ottaa iisisti, ei kannata hermostua. Blåfieldin mukaan meidän pitää tajuta realiteetit ja olla valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä. Ilman todellisuuden tajua pitää sietää kaikki kurjuus.   

Nyky-Suomi on ajautumassa kovaa vauhtia kohti yhä keskittyneempää valtaa, joka hiljalleen pienin askelin täyttää oligarkian, harvainvallan tunnusmerkit. Sitä edesauttaa Suomen uhkana oleva lännen ja NATON sotapropaganda. Tänään palkkatyöläiset ovat jo ennennäkemättömän riiston kohteena, riistettynä luokkana.

Kun tilanne jatkuvasti pahenee, eivätkä leipäjonot enää riitä, silloin talouden umpikujan ja hallituksen toimien seurauksena vastakkainasettelu kärjistyy ja yhteiskuntarauha järkkyy. Ehkä kansa lähtee ihan spontaanisti kaduille ja toreille ja lopulta ajetaan barrikadeille. Tilanteen kärjistyessä syntyy aiheellinen pelko siitä ajautuuko maa Ukrainan tapaan (ja taas!) fasismin tielle vai toteutuuko työläisten todellisen muutoksen voima, jolla riistetty luokka muuttuu luokaksi itseään varten.

Kai Kontturi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.