EI KURJUUTTA
KUMMEMPAA
Yhä useampi ihmettelee mihin
maailman ja siinä samassa meidän periferiassa oleva talous on menossa. Björn
Wahlroosilla on pallo hukassa pankkimaailmaa uhkaavasta katastrofista. Myös
taloustieteilijät ovat hätää kärsimässä. Jotkut heistä ovat sitä mieltä, että
taloustiede ei pysty ennustamaan tulevaa. Toiset ovat erimieltä. Enemmistön
vuoksi rehellisimmät eivät uskalla kertoa työllisyyden kehityksestä, sillä se
näyttää liikaa kauhuskenaariolta.
Helsingin Sanomat kertoi (HS
8.10), että Yhdysvalloissa työllistenmäärä kasvoi 167 tuhannella. Suomalaisten
silmissä luku näyttää hurjalta. Työttömyysasteen kerrotaan olevan tasan 5 %. Muun
muassa tällaisilla mieltä ylentävillä luvuilla johdetaan maailmaa harhaan ja
peitetään todellisuutta. Työllisten määrän kasvu on heidän mittapuussaan lähes
olematon ja työttömyysaste puhdas valhe.
YHDYSVALLOISSA
väestöä on 322,2 miljoonaa, joista työikäisiä on noin 217,2 miljoonaa. Heistä
178,1 miljoonaa, 82 % on työvoimaa, kun 39,1 miljoonaa, 18 % ei siihen kuulu. Esimerkiksi
Tanskassa, jossa väestörakenne on epäedullisempi ikääntyneiden suuremman määrän
vuoksi, työvoimaksi virallisesti lasketaan 81 %. Kun Yhdysvallat ilmoittaa työttömyysasteeksi
viisi prosenttia, se johtuu siitä, että työvoiman ulkopuolelle piiloon on
siirretty 30,8 miljoonaa vaikeasti työllistettävä työikäistä.
Yhdysvallat ilmoittaa elokuun
työllisyysasteeksi 62,6 % (HS 8.10). Siten työllisiä olisi noin 136,4 miljoonaa. Kun työvoimasta vähennetään vaikeasti työllistettävät 30,8
miljoonaa, niin 10,9 työttömyys, 5 %, todellinen työttömyys on 41,7 miljoonaa, 23,6 %. Todellinen tilanne on tätä pahempi, sillä 51,1
miljoonaa teki (2015) pienipalkkaisia pätkätöitä.
Heille kertyi työtunteja vuodessa lähes puolta vähemmän kuin vakinaisessa koko aikaisessa
työssä. Yhdysvaltojen mittapuun mukaan se vastaa noin 50 miljoonaa
henkilötyövuotta. Näin 178,1 miljoonan täystyöllisyydestä puuttuu noin 90
miljoonaa työvuotta, 51 %. Tämän perusteella voi päätellä, että heillä todellisen
työvoiman enemmistön elämä ei ole kurjuutta kummempaa.
Suomessa vastaavasti (2015)
työikäisiä oli 3,48 miljoonaa, joista työvoimaa 2,82 miljoonaa, 81 %. Työllisiä
on 2,39 miljoonaa ja työllisyysaste 68,7 %. Virallisesti sanotaan, että
työvoimaa oli 2,62 ja työttömiä 0,18 miljoonaa, 6,9 %. Mutta kun työvoiman
ulkopuolelle oli siirretty vaikeasti työllistettäviä 0,20 miljoonaa, niin
todellinen työttömyys kasvaa 0,38 miljoonaan, 14,5 %. Tässä kaikki on laskettu
työpaikkojen mukaan. Jos työvoima ja työtunnit lasketaan työtuntien mukaan,
tilanne huononee julmasti.
Viimevuona työvoimalla oli työhön
käytössä jokseenkin tasan 5 miljardia tuntia. Kun työvoimatutkimuksen
työtunneista vähennetään haamutunnit, niin todellisia tehtyjä tunteja oli 3,7
miljardia. Täystyöllisyydestä työvoiman ulkopuolelle siirretyiltä, työttömiltä
ja pätkätyöläisiltä puuttui yhteensä yli 1,3 miljardia työtuntia 730 tuhatta
henkilötyövuotta, 26 %. Kun tähän lisätään, että yli 60 % sai palkkaa viimeisen
verotilaston mukaan enintään 2 917 euroa, keskimäärin 1 324 euroa
kuukaudessa, että heidänkään elämä ei voi olla kurjuutta kummempaa.
SUOMALAISET
ovat apinoinnin maailmamestareita. Yhdysvalloissa puolet työvoimasta on
työttömänä ja pätkätöissä, mutta meillä vain neljännes. Kun meillä on lomat,
yli- ja yötyö- sekä viikonloppukorvaukset, niin työvuodet ovat lyhyempiä kuin
jenkeillä. Siksi pääministeri Juha Sipilä
vaatii pidempiä työaikoja ja paikallisia sopimisia, että pätkätyöläisten osuus
kasvaisi. Pankinjohtaja Björn ”Nalle” Wahlroos loikkaa
pidemmälle, että päästäisiin yhdysvaltalaiselle tasolle. Nalle vaatii
hallitukselta lakeja, jotka poistaa työehtosopimusten yleissitovuus ja
rajoittaa ammattiyhdistysliikkeen toimintavapautta. Kaikki palkka- ja työehdot
pitää sopia yrityksissä.
Entinen valtiosihteeri Raimo Sailaskin totesi (HS 18.10), että
Suomen tilanne on 1990-luvun lamavuosien tilannetta huonompi. Sailaksen
loppupäätelmien mukaan jatkossa tarvitaan kilpailukyvyn ja valtiontalouden
kannalta jatkuvasti uusia leikkauksia. Sailas aavistaa, toisin kuin Sipilä ja
Wahlroos, että olemme turmion tiellä.
Porvarilliset akateemisesti
opetetut taloustieteilijät kuvittelevat, että kapitalistinen järjestelmä
perustuu tavaroiden ja palvelusten tuottamiseen. Siksi he eivät millään
keinolla voi ennustaa miten tuhansia ja taas tuhansia muuttujia sisältävä
tuotanto voisi kehittyä. Niinpä heidän on turvauduttava pelkkiin arvailuihin,
aavistuksiin. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että kapitalistisessa taloudessa
on kysymys ainoastaan ja vain tuotantoon sijoitetun pääoman lisäämisestä. Sen
vuoksi pääomien sijoittajat panevat rahansa vain sinne missä niiden uskotaan
tuottavan eniten voittoa. Millä alalla toimitaan, sillä ei ole mitään
merkitystä.
LÄNNEN imperialististen
ylikansallisten suuryritysten tuotantokyky ja kansojen kulutuskyky, kansojen ostovoima,
kehittyvät koko ajan eri suuntiin. Siksi työn tarve vähenee. Samalla pääoman
sijoittamisen mahdollisuudet vähenevät ja kasvu hidastuu. Niinpä lännen
jättimäiset yritykset tähyilevät itään, jossa voisi olla uutta kulutuskysyntää
ja myös uusia mineraalirikkauksia. Siksi länsi ja itä ovat vastakkain. Ja kuten
näyttää USA-NATOn työntyminen itään aseineen on jo muuttunut vaaralliseksi.
Edesmennyt Työministeriö oli
(2006) arviossaan ”Työvoima 2025”, sitä mieltä, että jos väestöstä pidetään
hyvää huolta ja koulutetaan asiallisesti, niin vuonna 2030 työvoimaa olisi peräti
3,16 miljoonaa, 83,1 % työikäisistä. Tällaisen joukon työllistämisestä kukaan
ei näe edes unta. Olemme siis todella
suurten kysymysten äärellä.
Yritystoiminnan ja yritysten välisen kilpailun keskeisiä luonnonlain
kaltaisia osia on työn tuottavuus. Se määrää ihmisten tahdosta riippumatta
yrityksen onnistumisen. Kilpailussa ja pääomien tuotavuudessa voittaa se, jonka
työn tuottavuus kasvaa muita nopeammin. Todellinen työn tuottavuus saadaan
jakamalla kokonaistuotanto tehdyillä työtunneilla. Kokonaistuotannossa on
mukana tavaravarastojen uusiminen, joka puuttuu bruttokansantuotteesta.
Kun tuotanto kasvaa työn tuottavuutta nopeammin työn tarve kasvaa, mutta
kun tuotanto kasvaa työn tuottavuutta hitaammin, työn tarve vähenee.
1980-luvulla tuotanto kasvoi tuottavuutta nopeammin joten työtuntien määrä
kasvoi 2,9 %. 1990-luvulla homma kääntyi päälaelleen, kun tuotannon kasvu oli
rajusti tuottavuuden kasvua hitaampaa joten työtuntien määrä supistui 11,7 %.
Seuraavalla 2000-luvulla molempien kasvu hidastui, mutta tuotannon enemmän ja
työn tarve väheni 0,9 %.
Sama kehitys, jossa tuotannon kasvu on työn tuottavuuden kasvua hitaampaa
näyttää jatkuvan 2010-luvulla niin, että työ vähenee 3,1 %. Pahinta on se, että
kaikki merkit viittaavat samanlaisen kehityksen jatkuvan. Niinpä näyttää siltä,
että vuonna 2050 tehtäisiin enää 2,66 miljardia työtuntia, vaikka Tilastokeskuksen
väestöennusteen mukaan työvoimaa olisi tarjolla 5,00 miljardia työtuntia. Näin
2,34 miljardia tuntia, 46,8 % haaskaantuisi työttömyyteen. Kestääkö Suomi
moisen kehityksen?
Yhä useampi ihmettelee mihin
maailman ja siinä samassa meidän periferiassa oleva talous on menossa. Jotkut
taloustieteilijät ovat sitä mieltä, että taloustiede ei pysty ennustamaan
tulevaa, mutta toiset ovat erimieltä. Fiksuimmat heistä ovat hätää kärsimässä
uhkaavan katastrofin edessä. Rehellisimmät asiaan vihkiytyneet eivät saa tai
uskalla kertoa näistä kauhuskenaarioista, sillä ne ennakoivat koko nykyisen
talousjärjestelmän vararikkoa.
Kai Kontturi