Tuotanto 2017

OLISIKO JO KORKEA AIKA?

Jokainen omalla kohdallaan tietää, että toimeentulo tekee tiukkaa. Mutta kun kaikki torvet koko suuri valtamedia ja pienet perässä toitottavat, että kilpailukyky on heikko henkilökulujen ja raskaiden verojen vuoksi, niin ei ole jakovaraa. Niinpä yksi jos toinenkin uskoo, että heikosti menee, kun isoiset niin sanovat. Mutta onko se tosi?

Tilastokeskuksen bkt-laskelmat eivät kerro kuinka paljon vuoden aikana on tuotettu. Se on merkillistä siksi, että sen tilastoissa on kokonaistuotannon määrä näkyvissä, mutta siitä leikataan lähes puolet pois tavaroilla, veroilla ja palkkioilla. Niitä ei ole kukaan eikä koskaan tehnyt joten ne ovat Marxin mukaan pelkällä hokkuspokkus tempulla noiduttu olemattomiin. Loppu on sitten bkt.

Marx todisti jo runsaat 150 vuotta sitten, että tuotantovälineitten lisäksi tuotantoon on sijoitettu joku määrä pääomaa, jolla on hankittu varastoon erilaisia tuotannon aineksia. Tuotannossa vuoden aikana niitä koko ajan kulutetaan ja korvataan uudella tuotannolla. Itse asiassa kaikki tuotanto tehdään varastoon, josta ne toimitetaan jatkojalostukseen ja kuluttajille.      

Lienee sanomattakin selvää, että laskemalla kanantalouden tulos Marxin esittämällä tavalla on tehtävä valtava määrä erilaisia laskutoimituksia, joihin tiedot saa sekä Tilastokeskuksesta että verottajalta. Laskutoimitukset ovat pelkkää aritmetiikkaa, ne eivät ole mitään avaruustiedettä vaikka laskelmien määrä onkin suuri. Lopulta niistä koostuu tiivis kokonaisuus.

Vuonna 2017 tuotanto oli (C) 413,4 miljardia euroa, kun siitä vähennetään tavaravarastoissa oleva pysyvä pääoma, siis tuotannon ainekset (c)170,7 mrd.e, niin loppu 242,7 mrd.e on työnarvoa, kansatuloa. Siinä on palkkoja (v) 86,1 mrd.e ja lisäarvoa (m) 156,6 mrd.e.

Lisäarvon lopullisessa jaossa julkinen talous sai veroina, maksuina ja pääomatulona 95,4 mrd.e, se on vuoteen 1990 verraten 6,4 mrd.e vähemmän (sotu +8,0 muut -14,4). Palkkasummassa oli työn arvoa (66,05 e/h) suurempia palkkoja 14,8 mrd.e. Ne eivät tuottaneet senttiäkään uutta arvoa joten ne olivat selkeästi voitoista ennalta maksettua palkkaa. Siksi niiden nettomäärä 8,2 mrd.e on lisättävä voittoihin. Kun jäljelle jäävästä palkkatyöläisten palkasta vähennetään verot ja maksut, jää nettopalkaksi 40,1 mrd.e, se on vuoteen 1990 verraten 17,4 mrd.e vähemmän. Kapitalistien lisäarvo nettovoitto oli 107,2 mrd.e, se puolestaan on vuoteen 1990 verraten 23,9 mrd.e enemmän.

Karkeasti ottaen palkkatyöläisten ja kapitalistien luokkataistelun välinen rintamalinja näyttäisi viimeisen verotilaston mukaan kulkevan palkansaajien 86,1 %:n (keskimäärin 1 911 e/kk) ja kapitalistien 13,9 %:n (5 887 e/kk) välillä. Mutta kun katsotaan tuloja, jossa on mukana palkat, eläkkeet, sotu ja pääomatulot niin kuva hieman muuttuu. Nyt työväenluokkaisia on 90,7 % (1 861 e/kk) ja kapitalisteja 9,3 % (7 703 e/kk).

Rajalinja ei ole näin selvä. Pienituloisten ryhmässä on joukko, joka omistaa pieniä ja keskikokoisia tuotantopääomia. He pitävät irvishampain kiinni pääomistaan. Heidän olemassaolonsa kapitalisteina on uhattuna kahdesta suunnasta yhtäältä palkkatyöläisten taistelussa eduistaan ja toisaalta suurten kapitalistien halussa kaapata pk-yritykset itselleen. Pk-kapitalistit ovat siis puun ja kuoren välissä.

Pk-kapitalisteille todellisen uhan muodostavat paitsi todelliset ulkomaiset suurkapitalistit myös kotimaiset Suuren Rahan omistajat, joita on vain 0,1 % (65 257 e/kk) tulonsaajista. He ovat kapitalistien ydinryhmän. Se kirjoittaa nuotit, joiden mukaan maan hallitus tanssittaa koko kansaa.

Todellisten kapitalistien määrä pääomien keskittymisen seurauksena on jo olemattoman pieni, mutta välitön sananvalta on suuri. Sen sijaan välillinen sananvalta, jossa he eivät näy, ulottuu kaikkialle. Siksi luokkataistelun on kohdistuttava itse kapitalistiseen järjestelmään, joka tukee vähäistä kapitalistijoukkoa, joka anastaa itse kunkin työn arvosta jatkuvasti kasvavan osan. Tätä taistelua on tuettava konkreettisilla tiedoilla.                

Kun palkansaajien osuus vuodesta 1990 on vähentynyt yli 17 mrd.e ja kapitalistien voitot samaan aikaan kasvaneet lähes 24 mrd.e, niin se vaatii työväenpuolueiden politiikan radikaalia muutosta. Se edellyttää konkreettisia tavoitteita, joilla tulonjako muutetaan oikeudenmukaisemmaksi ja jolla parannetaan työllisyyttä, palkkoja ja työehtojen sekä eläkkeitä ja koko sosiaaliturvaa.

Ilman radikaaleja käytännön tavoitteita puolueet eduskunnan ulkopuolella pysyvät marginaalissa ja polkevat haluamattaankin opportunismin suossa. Vaikka jokainen tietää omasta kokemuksesta, että toimeentulo tekee tiukkaa, niin siitä huolimatta yksikään puolue ei aseta konkreettisia vaatimuksia, jotka asettavat selkeät rajat tulonjaolle ja kapitalistien ahneudelle. Olisiko sille jo korkea aika?

Kai Kontturi