KOMUNISMIIN

KOMMUNISMI TULEE – MUTTA KOSKA?

Yleinen käsitys näyttää olevan se, että kommunismi on jossain näköpiirissä olevassa lähitulevaisuudessa. Syy siihen on varmasti siinä, että jokainen tuntee sanan kommunismi. Onhan se esiintynyt politiikassa jo lähes kaksisataa vuotta.

Se tavataan sekä poliittisessa että kaunokirjallisuudessa. Mutta ennen kaikkea se on nähtävissä arkisessa elämässä kommunististen puolueiden nimissä. Siitä ihan spontaanisti syntyy ajatus, että kommunistiset puolueet ovat rakentamassa kommunismia, mutta ei se niin ole.

Kommunistiset puolueet ovat ottaneet nimensä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin julkaisusta ”Kommunistisen puolueen manifesti”. He tiesivät, että matka kapitalistisesta (rahavallan) diktatuurista proletariaatin (kansanvallan) diktatuuriin on pitkä. Ne ovat ihmiskunnan kehityksen ajanjaksoja. Ne muuttuvat hitaasti.

Ajan kuluessa kommunistiset puolueet ovat pelkällä olemassaolollaan pitäneet kommunismia konkreettisena, käytännön tavoitteena. Sitä se ei ole. Käytännön tavoitteena voi olla vain sosialismi. Itse asiassa Marx ja Engels sen määrittelivät havaittuaan, että jokainen aikakausi muuttuu lainmukaisesti uudeksi, kun tuotantosuhteet ovat muuttuneet tuotantovoimien kehityksen jarruksi.

Kapitalistinen yhteiskunta on tuotantojärjestelmä, joka perustuu yksityiseen pääomien omistukseen ja omistamattomien palkkatyöhön. Sen lakkauttaminen merkitsee jälleen yhden aikakauden päättymistä. Tuotantopääomien yksityisen omistuksen lakkauttamiseen loppuu työn arvon jako palkkaan ja lisäarvoon, kun koko työn arvo jää työntekijöille. Siitä he kuitenkin pitävät itsellään osan, jolla tulee hyvin toimeen.

Esimerkki. Suomessa viimevuonna (2018) kokonaistuotanto jakaantui siten, että tavaravarastojen korvaamiseen käytettiin 41 %, palkkoihin 10 %, julkiselle taloudelle 23 % ja kapitalistien lisäarvoon 26 %. Tuotantopääomien yksityisen omistuksen lakkauttamisen jälkeen lisäarvon kokoinen osuus jäisi koko väestön tarpeisiin.

Sosialistisen talousjärjestelmän perustana on tuotantopääomien yhteisomistus. Sen toiminta rakentuu periaatteelle; ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan”. Kuinka se aikanaan järjestetään, sen päättävät ne sukupolvet, jotka lopettavat kehityksen jarruksi muodostuneen kapitalistisen järjestelmän.

Maailmalaajuinen kapitalistinen järjestelmä on jo ajautunut suuriin ongelmiin. Työtunnit vähenevät ja työttömyys lisääntyy koko ajan Kaikkialla myös niin sanottu suhteellinen liikaväestö kasvaa koko ajan. Se on väestön osa, jonka ajoittainenkin työllistäminen ainakin näyttää ylivoimaiselta.

Kapitalismi on ajautumassa umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Sen käytössä on kuitenkin suunnattoman suuret kaikkialle ulottuvat mielipiteiden muokkaus- ja väkivaltakoneistot. Niiden osaava väki tekee kaiken mahdollisen, että aikansa elänyt järjestelmä säilyisi.

Ajanoloon se ei kuitenkaan riitä. Palkkatyöläiset ja laajemminkin kansat vaativat muutoksen. Paine kasvaa ja lopulta johtaa joko spontaanisti tai järjestäytyneesti pääomien yksityisomistuksen lakkauttamiseen. Kapitalismi. aikakausi päättyy ja alkaa sosialismin aikakausi. Se alkaa jostain suurvalloista ja leviää nopeasti kunnes maailmatalous on muuttunut sosialistiseksi.

Se on vääjäämätöntä, sillä kuten sanottu ihmiskunnan kehitys on tähänkin saakka tapahtunut lainmukaisesti. Saksalaisen Friedrich Engelsin ja amerikkalaisen Lewis H. Morganin mukaan kehitys on kulkenut siten, että alkuyhteisön elinkaari eli metsäläis- ja raakalaiskausi (matriarkaalinen ja patriarkaalinen) oli pisin. Sen loppupuolella vähin erin kehittyivät perheet ja suvut saivat vahvan alun.  

Alkuyhteisön aikana ei ollut yksityistä omistusta. Kaikki toiminta perustui yhteistoimintaan, jolla hankitut elintarvikkeet jaettiin tarpeiden mukaan. Tuon ajan loppupuolella ihmiset oppivat tuottamaan elintarvikkeita yli yksilöllisen tarpeensa. Siitä alkoi siirtyminen kokonaan uuteen eli sivistyskauteen.

Sivistyskauden alussa vähin erin kehittyi orjanomistus ja siihen perustuva tuotantotapa. Se vapautti pienen osan ihmisistä ruumiillisesta työstä, kun yhtä vapaata miestä kohden oli 20 orjaa. Vapaille miehille tuli tilaa pohdiskella, joka kehittyi jopa syvälliseenkin ajatteluun. Vapaiden miesten ja heidän sukujensa omaisuuden ja etujensa turvaksi synnyttivät myös valtiot.

Tuo ajanjakson kesti tuhansia vuosia. Kuvaavaa on, että Spartacus-kapina oli noin 70-luvulla ennen uuden ajanlaskun alkua. Se enteili orjanomistuskauden loppua, mutta se siirtyi uuden ajan puolelle.

Sukujen kasvaessa niistä irtaantui ja erikoistui monia käsityöläisten ammatteja. Niiden kasvaessa orjanomistus muuttui kehityksen esteeksi. Lopulta uuden ajanlaskun alettua syntyi valtioiden sisälle läänityslaitos, jossa orjanomistajat muuttuivat läänien maaruhtinaiksi ja orjat vuokraviljelijöiksi. Alkoi feodalismin kausi.

Feodalismin sisällä käsityöläisammatit muuttuivat nopeasti. Koko ajan kehitettiin uusia työmenetelmiä. Uusien keksintöjen myötä syntyi teollisuuden ituja, jotka jatkoivat kasvua. Niinpä maaorjuus muuttui kehityksen esteeksi, kun teollistuva tuotanto tarvitsi palkkatyöläisiä. Karkeasti arvioiden kapitalismi syntyi noin 400–500 vuotta sitten. Nyt näyttää siltä, että sen aika on lopuillaan. Siitä työttömyyksineen ja sotineen tullut yhteiskunnallisen kehityksen jarru.

Raakalaiskaudesta poiketen koko tähänastinen sivistyksen kausi on perustunut tuotannon yksityisomistukselle. Siksi siirtyminen talousjärjestelmästä toiseen on merkinnyt vain omistuksen laadullisia muutoksia. Ne ovat aina merkinneet omistajien omistamattomiin kohdistamaa riistoa. Marx ja Engels ovatkin todenneet, että ihmiskunnan sivistyskauden koko tähänastinen historia on luokkataistelujen historiaa.

Kapitalismia seuraa sosialismi, kun yksityisen finanssi- ja tuotantopääoma lakkautetaan. Kuinka siirtymä tapahtuu, riippuu pääomien omistajista. On luultavaa, että he eivät suosiolla luovu omistuksistaan eivätkä sen suomasta yhteiskunnallisesta vallasta. Siksi he käyttävät aseman turvaamiseen poliisia, armeijaa ja koko väkivaltakoneistoa.

Pääomien yksityisomistuksen lakkauttaminen tapahtuu luonnonvoimaisesti, kun tulevaisuuden näköalat ovat tyystin kadonneet, ihmisten sietokyky loppuu. Siksi yksityisomistuksen lakkauttaminen tapahtuu joko spontaanisti ihmisten tahdosta riippumatta tai järjestäytyneesti ihmisten tietoisen tahdon ja toiminnan tuloksena.  

Spontaani vaihtoehto merkitsee hurjaa mellakointia ja kapinointia. Yritykset niiden tukahduttamiseksi aiheuttaa valtavaa verenvuodatusta. Toinen vaihtoehto on vähemmän verinen. Kaikki kuitenkin riippuu siitä, kuinka hyvin työläiset ovat tietoisia päämäärästä ja kuinka hyvin he ovat järjestäytyneet.

Kuinka uusi sosialistinen järjestelmä rakennetaan, siitä päättävät vain ne sukupolvet, jotka toteuttavat pääomien yksityisomistuksen lakkauttamisen. Sen yksityiskohtien ennakoiminen on pelkkää ja ainoastaan kirpunnylkijöiden sanoilla leikkimistä. Joka tapauksessa sosialismi perii kaiken sen hyödyllisen tiedon ja taidon, jotka ihmiskunta on hankkinut ja oppinut.

Kuinka pitkä sosialismin aikakaudesta tulee, sitä ei kukaan tiedä. Voi olla, että sitä seuraavaan kommunistiseen järjestelmään siirrytään vasta, kun kansat eivät enää tiedä mitä omistus tarkoittaa. Ilmeisesti kommunismissa jokainen osallistuu kykyjensä ja halujensa mukaan, mutta saa tarpeidensa mukaan. 

Kommunismi on kaukana tulevaisuudessa, mutta sosialismi, finanssi- ja tuotantopääoman yksityisomistuksen lakkauttaminen on joka päivä ajankohtaisempi. Kapitalismi ajaa itseään tietämättään ja tahtomattaan yhä ahtaampaan umpikujaan, josta sillä ei ole enää ulospääsyä.

Uuden aikakauden, sosialismi aikakauden alku lähenee pitkin askelin. Marxin mukaan ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”, mutta vastoin yleistä käsitystä kommunismi ei ole näköpiirissä olevassa ajassa. Se on kaukana tulevaisuudessa.

Kai Kontturi

Näköaloja vuoteen 2060

KUPPAAMINEN ON KOVAA PUUHAA

Tiedät varmaankin, että kuppaaja oli ennen aikaa kansanparantaja, joka imi ihmisistä pois pahan veren. He olivat ihan oikeita todellisia verenimijöitä. Nämä kupparit ovat historiaa, mutta heidät on korvannut nykyajan kupparit - kapitalistit ja heidän lakeijansa.

Kapitalistin voi tunnistaa, mutta heidän lakeijansa on vaikeammin tunnistettava joukko. Monissa tapauksissa he ovat hyvin naamioituneet. Toisaalta on iso joukko, joka ei edes tiedä olevansa nykyajan kuppareiden erilaisia tukimiehiä ja naisia. Heitä löytyy kaikilta elämän aloilta.

Hyvänä esimerkkinä voi pitää presidentti Mauno Koivistoa, jonka suunnitelman mukaan aloitettiin kansantalouden alasajo. Sitä sanotaan rakennemuutokseksi. Hän pani alulle suurpääoman, isojen kapitalistien ikuisen haaveen vapaakaupan toteuttamiseksi. Se merkitsi ensiaskeleina liittymistä Euroopan sisämarkkinoihin ja edelleen Euroopan unioniin.

Tulokset ovat olleet dramaattiset; pieni joukko suurkapitalisteja on rikastunut, mutta kasvanut köyhien joukko köyhtynyt. Se tuntuu koko kansan luissa ja ytimissä. Kaikki on epävarmaa. Parempaan huomiseen vain harva uskoo. Elämä on muuttunut näköalattomaksi.

Vuoden 1980 jälkeen elinkeinoelämän rakennemuutos näkyy siinä, että alkutuotannon osuus tuotannosta on supistunut 55,9 %:sta 3,3 %:iin. 110 tuhatta maatilaa on lopetettu. Lypsylehmistä on hävitetty 450 tuhatta, 62 %, ja peltoja on pantu pakettiin miljoonan hehtaaria. Niistä 700 tuhatta hehtaaria on suunniteltu metsäksi. Tähän mennessä lienee metsitettynä noin 400 tuhatta hehtaaria.

Jalostuksen, teollisuuden ja rakentamisen, osuus kasvoi 20,1 %:sta 30,2 %:iin. Mutta alkutuotannon alasajon vuoksi kasvu on lähinnä näennäistä, sillä teollinen kotimarkkinatuotanto on kokenut kovia. Sen sijaan palvelujen osuuden kasvu 24,0 %:sta 66,5 %:iin on todellista.

Vuoden 1990 jälkeen viennin ja tuonnin osuudet ovat lähestulkoon kaksinkertaistuneet. Viennistä lisäarvo on merkittävästi parempi kuin tuonnista, jonka lisäarvosta pääosa jää tavaran tuottajamaahan. Kun palvelut eivät tuota lisäarvoa, ne haukkaavat osan tavaratuotannon lisäarvosta.

Vaikka kapitalistien välinen kilpailu kasvattaa työn tuottavuutta ja siten myös lisäarvoa, niin kasvava tuonti vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan.  Toisaalta investoinnit tuontitavaroiden merkittävästi kasvaneisiin varastoihin ja lisäarvoa tuottamattomiin palveluihin (esim. kauppakeskukset) alentavat lisäarvon, voiton, suhdetta sijoitettuun pääomaan, voiton suhdelukua.

Kun tähän vielä lisätään jatkuva tuotantokyvyn kasvu ja samanaikainen kansojen ostovoiman hiipuminen, kapitalismi elää koko ajan tietoisesti tai tietämättään liikatuotannon pelossa. Siksi tuotannon kasvunäköalat ovat synkät niin pitkälle kuin silmä siintää.

    

Tuotannon määrä kasvoi 1980-luvulla 50,5 %, mutta 1990 luvulla EU:n ehtojen täyttämisen seurauksena vain 34,7 %. Alamäki on siitä pitäen jatkunut seuraavina vuosikymmenjaksoina niin, että 2010 luvulla päästään enää 11,1 %:iin. Kapitalisteilla ei ole käytettävissä mitään keinoa, jolla talouden kasvu saataisiin paremmalle tolalle.

Meidän suuri ongelma on poikkeuksellinen logistiikka eli suuret rahti- ja varastointikustannukset. Niille kukaan ei voi mitään, kun Venäjän kauppa on poissuljettu. Nyt näyttää siltä, että vuoteen 2070 mennessä yhdenkään vuosikymmenen tuotannon määrällinen kasvu ei saavuta 10 % vaan jää jopa reippaasti sen alle. Siitä seuraa, että kapitalistien välinen kilpailu muuttuu entistäkin rajummaksi. 

Kaiken lisäksi kansainvälisille rahoitusmarkkinoilla on valtava noin 70 000 miljardin dollarin suuruusluokkaa oleva virtuaalirahan kupla. Jos tai kun se jonain päivänä puhkeaa tuho ylittää kaikki mielikuvituksen rajat.   

Kapitalistien välisessä kilpailussa työn tuottavuudella on keskeinen rooli. Sillä on kaksi keskeistä seurausta. Ensinnäkin yritykset, jotka eivät onnistu kilpailun vaatimassa työn tuottavuuden kasvattamisessa putoavat pois, toiseksi se, että tuottavuuden kasvu vähentää työn tarvetta ja työttömyys lisääntyy.

Vuonna 2000 työttömyyteen haaskattuja työtunteja oli 23,5 %, mutta 2050 niitä näyttäisi olevan 47,2 %, 2060 niitä olisi jo 52,8 % ja 2070 peräti 58,0 % kaikista käytettävissä olevista työtunneista. Näköalat ovat perin synkät.

Kovenevassa kilpailussa ja tuotannon kielteisessä kehityksessä kapitalistit pelkäävät voittojensa hupenemista. Siksi he kaikki ja lakeijoineen yhdessä tuumin tekevät kaikkensa tehostaakseen palkkatyöläisten, itse asiassa koko väestön, kuppaamista.

Tästä Björn Wahlroos antoi (HS 23.10) maistiaisia, vaikka ne ovat vanhastaan tutut, niin nyt niillä oli jotenkin entistä uhkaavampi sävy. Hänen listallaan olivat korostetusti esillä vaatimus yritysten ja osinkojen veroasteen alentamisesta. Se tarkoittaa, että valtion tuloja pitää leikata vaikka sotaleluihin meneekin joku 12 miljardia euroa.

Nalle Wahlroos on sitä mieltä, että asia hoidetaan kannustienloukkuja purkamalla eli leikkaamalla sosiaaliturvaa. Siten ihmisten olisi pakko, pysyäkseen jotenkuten hengissä, otettava vastaan töitä kuinka millä palkalla hyvänsä. Edelleen hän vaatii, että työehtosopimusten yleissitovuus on poistettava, että työantajat voisivat entistä vapaammin heikentää työehtoja.

Wahlroos rivien välistä myöntää tuotannon näköalattomuuden. Hän puhuu jostain ihmeen digi-Suomesta ja kasvu-Suomesta. Mutta mitä ne tarkoittavat se jää epäselväksi. Hänellä ei ole tarjolla muita eväitä, kun kansan verinen kuppaaminen, että kapitalistit saisivat kaikesta huolimatta kasvavia voittoja.      

Entisajan kuppaajat olivat kansanparantaja, joka imi ihmisistä pois pahan veren. Nykyajan kapitalistit lakeijoineen ovat nykyajan verisiä kuppaajia. Ne imevät ihmisistä kaiken mehun ja vievät tuhkatkin pesästä. Tässä raadollisessa maailmassa on kysyttävä – kenen joukossa seisot?

Kai Kontturi