24.7.12

Kaukotappaminen


YHDYSVALTOJEN KAUKOTAPPAMINEN HAASTAA

Sanotaan, että joskus se sokea kanakin jyvän löytää. Niin näyttää käyneen Helsingin Sanomille (HS), joka (23.7.) pääkirjoituksessaan ”Kaukotappaminen haastaa Yhdysvaltain moraalia” kertoo, The New York Timesiin viitaten, että Yhdysvalloissa tehdään joka tiistai päätökset kuka kulloinkin tappolistalle valituista tapetaan huipputeknisillä miehittämättömillä lentokoneilla ja ohjuksilla. HS kertoo, että listalla ovat ”al-Qaidan, Talebanin tai vastaavien ryhmien toimijoita”.

HS ei ole huomannut, että Yhdysvalloilla ei ole moraalia eikä sitä, että listan vastaavien ryhmien toimijat voivat tarkoittaa ketä tahansa. Jokainen voidaan nimetä vastaavaksi toimijaksi. 

Presidentti George W. Bush totesi helmikuussa 2002 valtakunnan tilaa koskevassa puheessaan, että Yhdysvalloissa on yli 65 vuotiaita 12,5 % ja sama osuus tulee olemaan myös vuonna 2050. Euroopassa heitä on keskimäärin 18 %. Erotus tarkoittaa sitä, että Eurooppaan verraten USA:ssa 17 miljoonaa ihmistä ajetaan enneaikaisesti hautaan. Se on julmaa ja moraalitonta.

Helsingin Sanomat kysyi ”Millä ehdoilla oikeusvaltio saa tappaa ihmisiä?”. Oikeusvaltiossa vastaus on yksiselitteinen; ei millään ja kaikkein vähiten vieraiden maiden alueilla! Mutta Yhdysvalloilla on kurjuudesta syntyvä maailmaennätys vankiloiden ja niissä olevien vankien määrässä. Lisäksi sillä on kaksinkertainen määrä tuomittuja, jotka ovat ehdonalaisessa vapaudessa vankilapaikkojen puutteen vuoksi.

Se on militaristinen valtio, joka käy jatkuvasti eri puolilla maailmaa paikallissotia ja miehittää 136 vierasta maata. Niissä sillä on yli 700 sotilastukikohtaa, joissa on raskasta sotatekniikkaa ja viisisataatuhatta sotilasta, jotka eri puolilla maailmaa turvaavat Yhdysvaltojen kansallisia etuja. Mutta - mitkä ovat sellaisia kansallisia etuja, joita ei ole kaikilla maailman mailla? Mistä tulee Yhdysvaltojen etuoikeus, jonka kansainvälinen yhteisö hyväksyy?

 Yhdysvallat ei siis ole oikeus- vaan moraaliton militaristinen poliisivaltio, joka käyttää häikäilemättä omankäden oikeutta.

Paljoa aikaa ei ole kulunut siitä, kun Yhdysvaltojen militaristisen poliisivaltion presidentti Barack Obama antoi määräyksen, että Osaman Bin Laden on tapettava. Presidentti Barack Obama itse asettui television ääreen seuraamaan, kun aseettoman miehen murhan toteutettiin toisella puolella maapalloa, televisioitiin ja levitettiin kaikkialle maailmaan. Mistä ja keneltä Yhdysvaltojen presidentti on saanut valtuudet, oikeuden määrätä jonkun yksityisen aseettoman henkilön tapettavaksi?

Sellaisia valtuuksia ei voi antaa kukaan eikä kenellekään kenelläkään joten murha oli sellaisenaan ennen kuulumaton ja röyhkeydessään vertaansa vailla. Miksi kansainvälinen yhteisö sallii jopa näin julkeasti toteutetun tappamisen, murhan?         

Yhdysvaltojen harrastama vieraiden maiden miehittäminen ja kaukotappaminen ovat paitsi moraalitonta myös rikollista. Se on rajua äärimmäistä ja tuomittavaa valtioterrorismia, joka synnyttää sitä vastustavaa epätoivoisten ihmisten vastarintaa, pienten ryhmien harjoittamaa äärimmäistä ja tuomittavaa terrorismia.  

Tässä Yhdysvaltojen kaukotappamisessa sokea kana, Helsingin Sanomat, löysi vain yhden jyvän, vaikka se tepastelee jyvälaarissa.
Kai Kontturi

21.7.12

Nälkäisiä USA:ssa

USA:ssa 50 MILJOONAA NÄKEE NÄLKÄÄ

Kaikki television katsojat ovat varmasti huomanneet ja monet jopa seuranneetkin amerikkalaista suurin pudottaja sarjaa. Siinä amerikkalaiset päivittelivät amerikkalaisten lihavuutta. He kummastelivat sen syitä varsinkin, kun he samaan aikaan toteavat, että väestöstä joka kuudes näkee nälkää. Sen siis tietävät sekä lihavat että laihat. Asia ei kuitenkaan herättänyt sen kummempaa intohimoa. Toteamus riitti.

Jos uskomme näitä yhdysvaltalaisia, ja miksi emme uskoisi, niin mitä tarkoittaa joka kuudes? Se tarkoitta, että Yhdysvalloissa on 50 miljoonaa nälkäänäkevää ihmistä, joiden ihmisoikeuksiaan poljetaan raa’alla tavalla. Se ei kiinnosta kuin poliisia. Tosin emme tiedä, moniko 2,6 miljoonasta vankiloissa istuvasta tai 4 – 5 miljoonasta ehdonalaisessa olevasta on varastanut nälkäänsä. Sen kuitenkin tiedämme, että luvut väestöön suhteutettuna ovat maailmanhistorian kaikkien aikojen suurimmat.

Muun muassa näistä syistä Yhdysvalloissa vain ani harva saavuttaa 65 vuoden iän.

Nämä Yhdysvalloissa sorretut eivät kiinnosta ”demokraattista” hallintoa. Sen sijaan heitä kiinnostaa Syyria, jonka 23 miljoonainen väestö on ottanut miljoonan Yhdysvaltojen pommituksia ja kotoaan paennutta irakilaista. YK:n turvallisuusneuvosto ei ole antanut Yhdysvalloille lupaa Syyrian pommittamiseen. Eihän kukaan usko Yhdysvaltojen väitteisiin Syyrian kemiallisista aseista. Väitteisiin, joiden turvin Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin, jossa heti selvisi, ettei sen yhdelläkään väitteellä ollut mitään perää.

Maailman mediaa johdetaan röyhkeästi harhaa. Yhdysvaltojen sotaretket ovat kaukana sen maaperältä. Ne ovat öljy- ja aseteollisuuden mittava bisnes, mutta myös raakaa sisäpolitiikkaa. Sillä ohjataan mielenkiinto nälkä- ja muista sisäisistä ongelmista maapallon toisella puolella sitä muka uhkaaviin turvallisuusongelmiin.

Jää nähtäväksi kuinka kauan Yhdysvaltojen göbbelsmäinen valhepropaganda kykenee hallitsemaan kansaansa ja kuinka kauan maailma sietää sen rajatonta röyhkeyttä.
Kai Kontturi

19.7.12

Tulevaisuus


VOIKO KAPITALISTISEN JÄRJESTELMÄN VIKOJA KORJATA?

Sanovat, että ennustaminen on vaikeaa ja varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Sanotaan myös, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Politiikassa tosiasiat eivät ole kovinkaan korkeassa kurssissa, kun ongelmat seuraavat toinen toistaan ja rahoituskriisi rahoituskriisiä kaikista paikkausyrityksistä huolimatta. Kotoiset poliitikkomme eivät osaa sanoa koska niistä syntyneet takaukset lankeavat maksettaviksi puhumattakaan siitä, että näkisivät mihin ollaan menossa.  

Tosin poliitikoilla on avustajia, joita voisi nimittää takapiruiksi. Suurilla puolueilla ja heidän johtavilla poliitikoilla on yleensä näkyvät ja näkymättömät takapirut. Heillä on rahat ja tahto ja yksituumainen tavoite – heille on kasattava kaikki mahdolliset rahat, pääomat. Mitä muka muut niillä tekisivät?

Jo neljännesvuosisata sitten toisenlainen pieni joukko näki tosiasiat ja ennusti, että EU on pelkkä Suuren Rahan projekti, josta ei suomalaisille eikä eurooppalaisille hyvää seuraa. Niin on myös käynyt. Työttömyys on räjähtänyt käsiin, pörssi-, finanssi- ja pankkikriisit ovat ajaneet ja ajavat työläiset ja tavalliset veronmaksajat maan rakoon, mutta rikkaat rikastuvat rikastumistaan.

Kaikki tämä kurjuus oli nähtävissä jo neljännesvuosisata sitten. Ennusteisiin ei uskottu.

Tänään poliitikot median suosiollisella avustuksella yrittävät julki ja salaa vakuuttaa, että vaikka nyt ajat ovat finanssi- ja muine kriiseineen ankeat, niin huomenna kaikki on paremmin. Meidän pitää vain yhdessä huolehtia pankkien pääomittamisesta. Pankeille pitää antaa ilmaista veronmaksajien rahaa. Jos rahaa ei anneta, seuraukset ovat sitä pahemmat.

Samalla jätetään kertomatta, mitä hyvää siitä seuraa, kun pankeille annetaan satoja miljardeja? Jätetään kertomatta, mitä muun muassa vastikkeellinen pääomittaminen osittainen sosialisoiminen tarkoittaa. Osittaisessa ”sosialisoimisessa” pankeille anetuista miljardeista saadaan vastikkeena niiden osakkeita joten kaikki on muka kunnossa. Sitä ei kerrota, että ehkä jo lähitulevaisuudessa nuo osakkeet ”myydään” tai suoraan lahjoitetaan pankkien vanhoille osakkaille. Ja vain sivulauseessa ohimennen pikku-uutisena kerrotaan, että euroalueelta on viety yksityistä pääomaa yli 650 miljardia euroa ”turvasatamiin”. 

Pääomat keskittyvät yhä harvempien käsiin.

Tulevaisuudesta taloustutkijat ovat herttaisen yksimielisiä siitä, että talous kasvaa hitaasti. Tässä kokonaistuotanto sisältää, kuten tosielämässä, varastojen kuluttamisen ja uusimisen, jonka vuoksi oikea tuotanto on yli kaksinkertainen bkt:n verraten. Ilman näitä varastojen uusimisia kansantalous pysähtyisi vajaassa vuodessa. Varastojen jatkuva korvaamisen välttämättömyyden tietävät kaikki yrittäjät ja kirjanpitäjät, mutta eivät kansantaloustieteilijät. Heille sen tajuaminen on liikaa. 

Erilaisista arvioista voi laskea, että seuraavan neljänkymmenen vuoden kuluttua Suomessa tuotanto kasvaa määrällisesti 1,1–1,5 prosenttia vuodessa. Korkeampi arvio perustuu virallisiin muun muassa työvoimatutkimuksella, manipuloitu, vääristettyihin lukuihin. Niiden mukaan (2000 rahassa) vuonna 2050 kokonaistuotannon määräksi tulee 481,0 miljardia. Todellisten lukujen, joista vääristymät on poistettu, tuotanto kasvaa 439,1 miljardiin euroon. Edellisessä työn tuottavuus on heikompi ja jälkimmäisessä todellinen.

Työllisyys selviää, kun kokonaistuotanto jaetaan tehtävillä työtunneilla. Työtunnin merkitys kuitenkin riippuu siitä, kuinka paljon sen aikana saadaan aikaan eli mikä on työn tuottavuus. 1980-luvulla tuottavuus kasvoi 50,2 prosenttia. 1990-luvulla 47,6 prosenttia, mutta 2000-luvulla vain 21,8 prosenttia. Työn tuottavuus on vapaakaupan seurauksena toteutetun tuotannon rakennemuutoksen vuoksi laskenut romahdusmaisesti. Tuottavuus on kuitenkin kapitalisteille elämän ja kuoleman kysymys joten voi ennakoida, että tuottavuuden kasvu hieman paranee, mutta jää kymmenvuosittain vaatimattomalle 24,3 prosentin tasolle.

Tällä kasvun perusteella vuonna 2050 työn tuottavuus olisi 176,40 euroa tunnissa. Kun sillä jaetaan 481,0 miljardin tuotanto työtä tarvitaan 2 726,8 miljoonaa työtuntia. Kun se jaetaan normaalin työvuoden (yrittäjät, palkansaajat) 1 765 työtunnilla, niin tuotantoon riittää 1 544 929 työvuotta. Väestöennusteen mukaan työvoimaa on käytössä 2 845 000 henkeä joten käyttämättä jää 1 300 07 henkilötyövuotta, 45,7 % työvoimasta.

Kun lähtökohdan työtunneista poistetaan haamutunnit, niin tuottavuus paranee ja vuoden 2050 tuottavuudeksi saadaan 192,60 euroa tunnissa. Kun tuotanto on 439,1 miljardia euroa, niin sen tekemiseen tarvitaan 2 280,0 miljoonaa työtuntia, joka 1 291 702 miljoonaa työvuotta. Sen mukaan käyttämättä jää 1 580 290 henkilötyövuotta, 55,0 % työvoimasta.

Olkoon ennusteiden laita miten tahansa, niin kaikesta päätellen ja joka tapauksessa työn puute, työttömyys, kasvaa koko ajan. Lienee selvää, että moista työn puutetta kansa ei kestä. Tämän tietävät myös porvarilliset taloustieteilijät. Se kauhistuttaa, mutta sitä ei uskalleta kertoa. Eletään kädestä suuhun ja toivotaan ihmettä.

Kansan rauhoittamiseksi työllisyystiedoille tehdään tilastollisia taikatemppuja. Ensin työvoimasta siirretään syrjään, kuten nykyään, noin 245 tuhatta ihmistä. Sen jälkeen työvoimaksi merkitään 2 600 tuhatta. Kun siitä työvoimatutkimuksella työttömiksi merkitään 200 tuhatta, niin työttömyysaste on 7,7 prosenttia. Tämähän ei näytä erityisen pahalta.

Jos ja kun neljänkymmenen vuoden kuluttua työllisiä on suunnilleen saman verran kuin nyt eli 2 400 tuhatta. Mutta kun työllisyys lasketaan työpaikkojen, ei työvuosien mukaan, niin edellä lasketusta työn tarpeesta keskimääräiseksi työvuodeksi tulee 1 136 – 950 tuntia. Keskimääräinen työvuosi on 600 – 815 työtuntia, 34 – 46 prosenttia normaalia työvuotta lyhyempi ja palkkatulot pienemmät.

EU:n vaatimuksesta pääomien vapaan liikkumisen ja vapaakaupan oloissa on toteutettu mittava talouden rakennemuutos. Viisikymmentätuhatta yritystä on eri tavoin lopetettu, kun ne eivät voineet kilpailla ulkomaisten suuryritysten ylituotannon ja muun halpatuonnin kanssa. Sitä seurasi pankkikriisi ja työn puute, työttömyys räjähti käsiin.  Maatalous on supistettu lähes olemattomiin ja pääomia on viety maasta yli 500 miljardia euroa. Perustuotantoa on siirretty pois maasta ja loputkin ovat täysin riippuvaisia viennistä.

Kaikki talousasiantuntijat näyttävät olevan sitä mieltä, että EU:n ja vapaakaupan myötä alkanut tavaratuotannon alasajo jatkuu ja palveluiden osuus kasvaa. Vuodesta 1990 tavaratuotanto on työntekijöillä mitattuna supistunut 27,3 prosenttia ja palvelutuotanto kasvanut 18,1 prosenttia. Kehitys on suorastaa vaarallinen monessa suhteessa. Omavaraisuuden romahtaminen vie maan ulkopuolisista riippuvaiseksi ja tieto/taito rapautuvat. Tavaratuotannon supistumisen vuoksi uutta varallisuutta ei synny tai syntyy entistä vähemmän. Tämä kehitys johtaa kansantalouden ja kansalliseen köyhtymiseen.

Suurpääomalla on globaalisti ja kansallisesti tarkoin valitut edusmiehet ja heillä lobbarit, jotka sanelevat mitä valtamedian on tehtävä ja mitä se ei saa tehdä. He pitävät näkymättömässä kuristuspannassa ja taluttavat lähes jokaista tämän päivän eduskuntapuoluetta ja niiden poliitikkoa riippumatta siitä, tuntevatko he kaulassaan olevaa tuota kuristuspantaa, riippumatta siitä tietävätkö he kuinka pääoman näkymätön käsi ohjaa heitä haluamaansa, heille kaiken rikkauden kasaamisen suuntaan.        

Kansantalouden kannalta todella synkät tuotannon ja talouden kehitys-suunnan näkymät ovat seurausta globaalista oikeistopolitiikasta. Se suosii äärimmäisen pientä kansantaloudessa määräävät pääomat omistavien ihmisten joukkoa. Suomessa 4,6 miljoonasta tulonsaajasta tuo suurpääoman omistajien joukko on enintään 2,7 %, mutta sen suurimmat pääomat omistavien määräävä kapitalistien ydin on olemattoman pieni, vain 3 735 henkeä, 0,1 % kaikista tulosaajista. Tämän ytimen mahtia kuvaa heidän (2010) kuukausitulonsa, joka oli 56 220 euroa, jossa on 19 985 euroa osinkoja. Nämä yksityisten henkilöiden saamat osingot ovat vain 25,4 prosenttia koko 14,4 miljardin euron osinkopotista. Siitä 41 prosenttia maksettiin yrityksille kapitalistien ristiinomistuksen vuoksi ja kapitalistien omistamille säätiöille. Ulkomaille maksettiin 33,6 prosenttia kaikista osingoista.

Koko kapitalistien tukijoukon muodostaa noin 20 prosenttia väestöstä, joka sosioekonomiselta asemaltaan on kapitalistista porvaristoa. 

Kapitalistista suurpääomaa ei ole koskaan kiinnostanut tavaratuotanto sellaisenaan. Perinteisesti se on kiinnostanut ja sitä kiinnostaa vain voitto. Kapitalismin saatua hegemonian sen suurpääoman voitonnälkä on kasvanut. Enää ei riitä aiempi pankkikoron ylittävä voitto eikä perinteinen kansallinen monopolivoitto. Nyt vapaakaupan oloissa tavaratuotannosta on saatava enimmäisvoittoa.

Suomessa sodan jälkeisen ajan aina vuoteen 1990 saakka lisäarvo sijoitettuun tuotantopääomaan verraten, voitonsuhdeluku, on pysytellyt noin 15 prosentin tasolla. Vapaakaupan vakiintumisen myötä alkoi nopea voiton kasvu. Uusi huippu 27,4 prosenttia saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen se on pyrkinyt alenemaan, mutta vuonna 2007 saavutettiin uusi huippu, 28,6 prosenttia.

Näyttää siltä, että nykyoloissa globaalin kapitalismin tavaratuotannossa voitonsuhdeluku vakiintuisi 25–26 prosentin tasolle. Siinä pysyäkseen kapitalisti joutuvat jatkuvasti taistelemaan sen, voiton laskutendenssiä vastaan. Kuinka siinä lopulta käy, se jää nähtäväksi.

Kaiken kaikkiaan Suomessa suurpääomalla menee todella hyvin kansojen suostumuksella, jopa sen avustuksella ja etujen vastaisesti. Tosin globaalissa rahamaailmassa ja nyt erityisesti euroalueella ja reaalitalouden ulkopuolella sillä on ongelmia. Ne ratkaistaan veronmaksajien karttuisalla kädellä joko suoraan tai inflaation kautta. Inflaatio syntyy, kun velkojen maksamiseksi holtittomasti painetaan paperirahaa. Näin satojen ja taas satojen miljardien ansioton rahavirta valuu pankkien holveihin.

Palkkatyöläisten ja kapitalistien tulot ja toimeentulo ovat kehittyneet eri suuntiin, eikä muutosta parempaan ole toistaiseksi näköpiirissä. Kaikki tämä pienen joukon rikastuminen ja suuren enemmistön toimeentulon nopea vaikeutuminen johtuu kapitalisteista ja heitä suosivasta vapaakaupasta ja sen seurauksena tapahtuneesta tuotannon rakennemuutoksesta. Sen vuoksi globaali kansallisen tuotannon kasvu on jäänyt ja jää heikoksi.

Nykyaikana kaikki vannovat viennin nimiin viennin, joka ei ole työvoima- vaan pääomavaltaista. Sen osuus tuotannosta 90-luvun alun jälkeen on yli kaksinkertaistunut. Suomelle kansantalouden täydellinen riippuvuus viennistä on vaarallista, kun maan on kaukana suurista markkinoista korkeiden rahtikustannusten takana. Edelleen vientiyritysten myynti ulkomaalaisille ja niistä saatujen valtavien pääomien vienti pois maasta, oli ja on edelleen tuhoisaa. Suomalaisten päätösvalta kansallisesta tuotantovarallisuudesta on jyrkästi supistunut ja osingot valuvat ulkomaille.

Rakennemuutoksen toisena puolena on tuonnin osuuden kasvu lähes kaksinkertaiseksi. Tästä voimme karkeasti laskea, että mikäli (2010) tuonnin osuus olisi pidetty 22 prosentin (1990) tasolla, kotimarkkinoilla olisi tehty 30,6 miljardia euroa enemmän tavaroita. Se olisi vaatinut 80,81 euron työn tuottavuuden mukaan 378,7 miljoonaa työtuntia. Menetyksenä se on 214 541 henkilötyövuotta. Palkkoina menetettiin 643,5 miljoonaa, veroina 128,7 miljoonaa ja eläketurva maksuina 160,9 miljoonaa euroa.

Tosiasiassa menetykset ovat vielä suuremmat, kun tuotannon aiemmin normaali kasvuvauhti on romahtanut kotimarkkinatuotannon alasajon vuoksi. Tämän vuoksi palaaminen takaisin omaan valuuttaan, rajoittamalla pääomien vientiä ja asettamalla tuonnille kunnolliset tullit saadaan kotimarkkinatuotanto elpymään. Näin ollen irtaantuminen vapaakaupasta on perusteltua. On tehtävä itse kaikki mikä osataan ja tarvitaan.

Tässä muutoksessa ovat vastakkain palkkatyöläisten ja suurpääoman edut. Palkkatyöläisillä on kaikki se poliittinen voima, jonka muutoksen toteuttaminen vaatii. Voi olla, että muutos ei riitä, mutta se on varmasti pitkä askel oikeaan suuntaan.

Globaalissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä kuljetaan kiihtyvässä tahdissa sodasta sotaan ja kriisistä kriisiin. Ongelmat ovat jo liian suuria ja kasvavat joka päivä. Järjestelmä on romahduksen partaalla. Sitä tuskin voi enää auttaa. Ongelmat vain syvenevät. Enää kansainvälinen suurpääoma ei voi eikä halua tehdä asialle mitään. Se vain haalii itselleen kaiken mahdollisen. Samaan aikaan palkkatyöläisten elämä muuttuu entistä sietämättömämmäksi.

Ennustaminen on vaikeaa ja varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Globaali suurpääoma vahvistaa jo turvamuurejaan. Se varautuu yhä kovempiin toimiin kansojen mielenilmaisuja vastaan. Se on jo huomannut, että kansa ei enää halua elää entiseen jatkuvasti kurjistuvaan tapaan. Teollisuusmaiden suurpääoma tietää, että kapitalistista järjestelmää ei enää voi korjata. Siksi se yrittää varautua yhteiskunnalliseen purkaukseen, joka aikanaan ja lopulta vaatii, kun muuta mahdollisuutta ei ole, koko kapitalistisen yksityisomistuksen lakkauttamista.
Kai Kontturi

1.7.12

Naapurisuhteet


Onko suunta muuttunut?

Kokoomuksen edellinen presidentti Juho Kustaa Paasikivi totesi sodan jälkeen, että katsomalla karttaa näemme maamme geopoliittisen aseman. Sille emme voi mitään. Se on myönnettävä, sillä ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”.  Siitä asti Suomen ulkopolitiikassa on toistettu ja toteutettu hyviä suhteita naapureihin. Sen ansiosta Suomi on rikastunut.     

Venäjän asevoimien komentajan Suomen vierailulla pitämä erittäin maltillisesta puheesta media tekemällä teki jonkinlaisen idästä uhkia tihkuvan vihapuheen. Siihen ansaan menivät kaikki, vaikka valtamedia ei puhetta julkaissut ja vaikka vain kovin harva toimittaja on sen lukenut. Se on kuitenkin julkaistu sosiaalisessa mediassa, josta vain ani harva on sen löytänyt ja vielä harvempi sen ajatuksella lukenut.  

Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi mediassa on moneen kertaan toistettu presidentti Sauli Niinistöä myöden, että Suomi tekee (ulkopoliittiset ja puolustukselliset) päätöksensä itsenäisesti yhteistoiminnassa pohjoismaiden, EU:n mahdollisuuksien ja Naton kumppanuuden mukaan.

Tässä mediamyrskyssä ei sanottu sanaakaan hyvistä naapuruussuhteista.  Miksi? Onko ulkopoliittinen linja itänaapuriin muuttunut? Eikö tosiasioiden tunnustaminen enää merkitse mitään?
Kai Kontturi