VOIKO KAPITALISTISEN
JÄRJESTELMÄN VIKOJA KORJATA?
Sanovat, että ennustaminen on vaikeaa ja varsinkin
tulevaisuuden ennustaminen. Sanotaan myös, että tosiasioiden tunnustaminen on
viisauden alku. Politiikassa tosiasiat eivät ole kovinkaan korkeassa kurssissa,
kun ongelmat seuraavat toinen toistaan ja rahoituskriisi rahoituskriisiä
kaikista paikkausyrityksistä huolimatta. Kotoiset poliitikkomme eivät osaa
sanoa koska niistä syntyneet takaukset lankeavat maksettaviksi puhumattakaan
siitä, että näkisivät mihin ollaan menossa.
Tosin poliitikoilla on avustajia, joita voisi nimittää
takapiruiksi. Suurilla puolueilla ja heidän johtavilla poliitikoilla on yleensä
näkyvät ja näkymättömät takapirut. Heillä on rahat ja tahto ja yksituumainen
tavoite – heille on kasattava kaikki mahdolliset rahat, pääomat. Mitä muka muut
niillä tekisivät?
Jo neljännesvuosisata sitten toisenlainen pieni joukko näki
tosiasiat ja ennusti, että EU on pelkkä Suuren Rahan projekti, josta ei
suomalaisille eikä eurooppalaisille hyvää seuraa. Niin on myös käynyt.
Työttömyys on räjähtänyt käsiin, pörssi-, finanssi- ja pankkikriisit ovat
ajaneet ja ajavat työläiset ja tavalliset veronmaksajat maan rakoon, mutta
rikkaat rikastuvat rikastumistaan.
Kaikki tämä kurjuus oli nähtävissä jo neljännesvuosisata
sitten. Ennusteisiin ei uskottu.
Tänään poliitikot median suosiollisella avustuksella
yrittävät julki ja salaa vakuuttaa, että vaikka nyt ajat ovat finanssi- ja muine
kriiseineen ankeat, niin huomenna kaikki on paremmin. Meidän pitää vain yhdessä
huolehtia pankkien pääomittamisesta. Pankeille pitää antaa ilmaista
veronmaksajien rahaa. Jos rahaa ei anneta, seuraukset ovat sitä pahemmat.
Samalla jätetään kertomatta, mitä hyvää siitä seuraa, kun
pankeille annetaan satoja miljardeja? Jätetään kertomatta, mitä muun muassa
vastikkeellinen pääomittaminen osittainen sosialisoiminen tarkoittaa.
Osittaisessa ”sosialisoimisessa” pankeille anetuista miljardeista saadaan
vastikkeena niiden osakkeita joten kaikki on muka kunnossa. Sitä ei kerrota,
että ehkä jo lähitulevaisuudessa nuo osakkeet ”myydään” tai suoraan
lahjoitetaan pankkien vanhoille osakkaille. Ja vain sivulauseessa ohimennen
pikku-uutisena kerrotaan, että euroalueelta on viety yksityistä pääomaa yli 650
miljardia euroa ”turvasatamiin”.
Pääomat keskittyvät yhä harvempien käsiin.
Tulevaisuudesta taloustutkijat ovat herttaisen yksimielisiä
siitä, että talous kasvaa hitaasti. Tässä kokonaistuotanto sisältää, kuten
tosielämässä, varastojen kuluttamisen ja uusimisen, jonka vuoksi oikea tuotanto
on yli kaksinkertainen bkt:n verraten. Ilman näitä varastojen uusimisia
kansantalous pysähtyisi vajaassa vuodessa. Varastojen jatkuva korvaamisen
välttämättömyyden tietävät kaikki yrittäjät ja kirjanpitäjät, mutta eivät
kansantaloustieteilijät. Heille sen tajuaminen on liikaa.
Erilaisista arvioista voi laskea, että seuraavan
neljänkymmenen vuoden kuluttua Suomessa tuotanto kasvaa määrällisesti 1,1–1,5
prosenttia vuodessa. Korkeampi arvio perustuu virallisiin muun muassa
työvoimatutkimuksella, manipuloitu, vääristettyihin lukuihin. Niiden mukaan
(2000 rahassa) vuonna 2050 kokonaistuotannon määräksi tulee 481,0 miljardia. Todellisten lukujen,
joista vääristymät on poistettu, tuotanto kasvaa 439,1 miljardiin euroon. Edellisessä
työn tuottavuus on heikompi ja jälkimmäisessä todellinen.
Työllisyys selviää, kun kokonaistuotanto jaetaan tehtävillä työtunneilla.
Työtunnin merkitys kuitenkin riippuu siitä, kuinka paljon sen aikana saadaan
aikaan eli mikä on työn tuottavuus. 1980-luvulla tuottavuus kasvoi 50,2
prosenttia. 1990-luvulla 47,6 prosenttia, mutta 2000-luvulla vain 21,8
prosenttia. Työn tuottavuus on vapaakaupan seurauksena toteutetun tuotannon
rakennemuutoksen vuoksi laskenut romahdusmaisesti. Tuottavuus on kuitenkin kapitalisteille
elämän ja kuoleman kysymys joten voi ennakoida, että tuottavuuden kasvu hieman
paranee, mutta jää kymmenvuosittain vaatimattomalle 24,3 prosentin tasolle.
Tällä kasvun perusteella vuonna 2050 työn tuottavuus olisi
176,40 euroa tunnissa. Kun sillä jaetaan 481,0 miljardin tuotanto työtä
tarvitaan 2 726,8 miljoonaa työtuntia. Kun se jaetaan normaalin työvuoden
(yrittäjät, palkansaajat) 1 765 työtunnilla, niin tuotantoon riittää
1 544 929 työvuotta. Väestöennusteen mukaan työvoimaa on käytössä
2 845 000 henkeä joten käyttämättä jää 1 300 07 henkilötyövuotta,
45,7 % työvoimasta.
Kun lähtökohdan työtunneista poistetaan haamutunnit, niin tuottavuus
paranee ja vuoden 2050 tuottavuudeksi saadaan 192,60 euroa tunnissa. Kun
tuotanto on 439,1 miljardia euroa, niin sen tekemiseen tarvitaan 2 280,0
miljoonaa työtuntia, joka 1 291 702 miljoonaa työvuotta. Sen mukaan käyttämättä
jää 1 580 290 henkilötyövuotta, 55,0 % työvoimasta.
Olkoon ennusteiden laita miten tahansa, niin kaikesta
päätellen ja joka tapauksessa työn puute, työttömyys, kasvaa koko ajan. Lienee
selvää, että moista työn puutetta kansa ei kestä. Tämän tietävät myös
porvarilliset taloustieteilijät. Se kauhistuttaa, mutta sitä ei uskalleta
kertoa. Eletään kädestä suuhun ja toivotaan ihmettä.
Kansan rauhoittamiseksi työllisyystiedoille tehdään
tilastollisia taikatemppuja. Ensin työvoimasta siirretään syrjään, kuten
nykyään, noin 245 tuhatta ihmistä. Sen jälkeen työvoimaksi merkitään 2 600
tuhatta. Kun siitä työvoimatutkimuksella työttömiksi merkitään 200 tuhatta, niin
työttömyysaste on 7,7 prosenttia. Tämähän ei näytä erityisen pahalta.
Jos ja kun neljänkymmenen vuoden kuluttua työllisiä on
suunnilleen saman verran kuin nyt eli 2 400 tuhatta. Mutta kun työllisyys
lasketaan työpaikkojen, ei työvuosien mukaan, niin edellä lasketusta työn
tarpeesta keskimääräiseksi työvuodeksi tulee 1 136 – 950 tuntia.
Keskimääräinen työvuosi on 600 – 815 työtuntia, 34 – 46 prosenttia normaalia
työvuotta lyhyempi ja palkkatulot pienemmät.
EU:n vaatimuksesta pääomien vapaan liikkumisen ja vapaakaupan
oloissa on toteutettu mittava talouden rakennemuutos. Viisikymmentätuhatta
yritystä on eri tavoin lopetettu, kun ne eivät voineet kilpailla ulkomaisten
suuryritysten ylituotannon ja muun halpatuonnin kanssa. Sitä seurasi
pankkikriisi ja työn puute, työttömyys räjähti käsiin. Maatalous on supistettu lähes olemattomiin ja
pääomia on viety maasta yli 500 miljardia euroa. Perustuotantoa on siirretty
pois maasta ja loputkin ovat täysin riippuvaisia viennistä.
Kaikki talousasiantuntijat näyttävät olevan sitä mieltä,
että EU:n ja vapaakaupan myötä alkanut tavaratuotannon alasajo jatkuu ja
palveluiden osuus kasvaa. Vuodesta 1990 tavaratuotanto on työntekijöillä
mitattuna supistunut 27,3 prosenttia ja palvelutuotanto kasvanut 18,1
prosenttia. Kehitys on suorastaa vaarallinen monessa suhteessa. Omavaraisuuden
romahtaminen vie maan ulkopuolisista riippuvaiseksi ja tieto/taito rapautuvat.
Tavaratuotannon supistumisen vuoksi uutta varallisuutta ei synny tai syntyy
entistä vähemmän. Tämä kehitys johtaa kansantalouden ja kansalliseen
köyhtymiseen.
Suurpääomalla on globaalisti ja kansallisesti tarkoin
valitut edusmiehet ja heillä lobbarit, jotka sanelevat mitä valtamedian on
tehtävä ja mitä se ei saa tehdä. He pitävät näkymättömässä kuristuspannassa ja
taluttavat lähes jokaista tämän päivän eduskuntapuoluetta ja niiden poliitikkoa
riippumatta siitä, tuntevatko he kaulassaan olevaa tuota kuristuspantaa,
riippumatta siitä tietävätkö he kuinka pääoman näkymätön käsi ohjaa heitä
haluamaansa, heille kaiken rikkauden kasaamisen suuntaan.
Kansantalouden kannalta todella synkät tuotannon ja talouden
kehitys-suunnan näkymät ovat seurausta globaalista oikeistopolitiikasta. Se
suosii äärimmäisen pientä kansantaloudessa määräävät pääomat omistavien
ihmisten joukkoa. Suomessa 4,6 miljoonasta tulonsaajasta tuo suurpääoman
omistajien joukko on enintään 2,7 %, mutta sen suurimmat pääomat omistavien määräävä
kapitalistien ydin on olemattoman pieni, vain 3 735 henkeä, 0,1 % kaikista tulosaajista. Tämän
ytimen mahtia kuvaa heidän (2010) kuukausitulonsa, joka oli 56 220 euroa,
jossa on 19 985 euroa osinkoja. Nämä yksityisten henkilöiden saamat osingot
ovat vain 25,4 prosenttia koko 14,4 miljardin euron osinkopotista. Siitä 41
prosenttia maksettiin yrityksille kapitalistien ristiinomistuksen vuoksi ja
kapitalistien omistamille säätiöille. Ulkomaille maksettiin 33,6 prosenttia kaikista
osingoista.
Koko kapitalistien tukijoukon muodostaa noin 20 prosenttia
väestöstä, joka sosioekonomiselta asemaltaan on kapitalistista
porvaristoa.
Kapitalistista suurpääomaa ei ole koskaan kiinnostanut
tavaratuotanto sellaisenaan. Perinteisesti se on kiinnostanut ja sitä
kiinnostaa vain voitto. Kapitalismin saatua hegemonian sen suurpääoman
voitonnälkä on kasvanut. Enää ei riitä aiempi pankkikoron ylittävä voitto eikä
perinteinen kansallinen monopolivoitto. Nyt vapaakaupan oloissa
tavaratuotannosta on saatava enimmäisvoittoa.
Suomessa sodan jälkeisen ajan aina vuoteen 1990 saakka
lisäarvo sijoitettuun tuotantopääomaan verraten, voitonsuhdeluku, on pysytellyt
noin 15 prosentin tasolla. Vapaakaupan vakiintumisen myötä alkoi nopea voiton
kasvu. Uusi huippu 27,4 prosenttia saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen se on
pyrkinyt alenemaan, mutta vuonna 2007 saavutettiin uusi huippu, 28,6
prosenttia.
Näyttää siltä, että nykyoloissa globaalin kapitalismin
tavaratuotannossa voitonsuhdeluku vakiintuisi 25–26 prosentin tasolle. Siinä
pysyäkseen kapitalisti joutuvat jatkuvasti taistelemaan sen, voiton
laskutendenssiä vastaan. Kuinka siinä lopulta käy, se jää nähtäväksi.
Kaiken kaikkiaan Suomessa suurpääomalla menee todella hyvin
kansojen suostumuksella, jopa sen avustuksella ja etujen vastaisesti. Tosin globaalissa
rahamaailmassa ja nyt erityisesti euroalueella ja reaalitalouden ulkopuolella
sillä on ongelmia. Ne ratkaistaan veronmaksajien karttuisalla kädellä joko
suoraan tai inflaation kautta. Inflaatio syntyy, kun velkojen maksamiseksi holtittomasti
painetaan paperirahaa. Näin satojen ja taas satojen miljardien ansioton rahavirta
valuu pankkien holveihin.
Palkkatyöläisten ja kapitalistien tulot ja toimeentulo ovat
kehittyneet eri suuntiin, eikä muutosta parempaan ole toistaiseksi
näköpiirissä. Kaikki tämä pienen joukon rikastuminen ja suuren enemmistön
toimeentulon nopea vaikeutuminen johtuu kapitalisteista ja heitä suosivasta vapaakaupasta
ja sen seurauksena tapahtuneesta tuotannon rakennemuutoksesta. Sen vuoksi globaali
kansallisen tuotannon kasvu on jäänyt ja jää heikoksi.
Nykyaikana kaikki vannovat viennin nimiin viennin, joka ei
ole työvoima- vaan pääomavaltaista. Sen osuus tuotannosta 90-luvun alun jälkeen
on yli kaksinkertaistunut. Suomelle kansantalouden täydellinen riippuvuus
viennistä on vaarallista, kun maan on kaukana suurista markkinoista korkeiden
rahtikustannusten takana. Edelleen vientiyritysten myynti ulkomaalaisille ja
niistä saatujen valtavien pääomien vienti pois maasta, oli ja on edelleen
tuhoisaa. Suomalaisten päätösvalta kansallisesta tuotantovarallisuudesta on
jyrkästi supistunut ja osingot valuvat ulkomaille.
Rakennemuutoksen toisena puolena on tuonnin osuuden kasvu lähes
kaksinkertaiseksi. Tästä voimme karkeasti laskea, että mikäli (2010) tuonnin
osuus olisi pidetty 22 prosentin (1990) tasolla, kotimarkkinoilla olisi tehty
30,6 miljardia euroa enemmän tavaroita. Se olisi vaatinut 80,81 euron työn
tuottavuuden mukaan 378,7 miljoonaa työtuntia. Menetyksenä se on 214 541 henkilötyövuotta.
Palkkoina menetettiin 643,5 miljoonaa, veroina 128,7 miljoonaa ja eläketurva
maksuina 160,9 miljoonaa euroa.
Tosiasiassa menetykset ovat vielä suuremmat, kun tuotannon aiemmin
normaali kasvuvauhti on romahtanut kotimarkkinatuotannon alasajon vuoksi. Tämän
vuoksi palaaminen takaisin omaan valuuttaan, rajoittamalla pääomien vientiä ja
asettamalla tuonnille kunnolliset tullit saadaan kotimarkkinatuotanto elpymään.
Näin ollen irtaantuminen vapaakaupasta on perusteltua. On tehtävä itse kaikki
mikä osataan ja tarvitaan.
Tässä muutoksessa ovat vastakkain palkkatyöläisten ja
suurpääoman edut. Palkkatyöläisillä on kaikki se poliittinen voima, jonka
muutoksen toteuttaminen vaatii. Voi olla, että muutos ei riitä, mutta se on
varmasti pitkä askel oikeaan suuntaan.
Globaalissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä kuljetaan
kiihtyvässä tahdissa sodasta sotaan ja kriisistä kriisiin. Ongelmat ovat jo
liian suuria ja kasvavat joka päivä. Järjestelmä on romahduksen partaalla. Sitä
tuskin voi enää auttaa. Ongelmat vain syvenevät. Enää kansainvälinen suurpääoma
ei voi eikä halua tehdä asialle mitään. Se vain haalii itselleen kaiken
mahdollisen. Samaan aikaan palkkatyöläisten elämä muuttuu entistä
sietämättömämmäksi.
Ennustaminen on vaikeaa ja varsinkin tulevaisuuden
ennustaminen. Globaali suurpääoma vahvistaa jo turvamuurejaan. Se varautuu yhä kovempiin
toimiin kansojen mielenilmaisuja vastaan. Se on jo huomannut, että kansa ei enää
halua elää entiseen jatkuvasti kurjistuvaan tapaan. Teollisuusmaiden suurpääoma
tietää, että kapitalistista järjestelmää ei enää voi korjata. Siksi se yrittää
varautua yhteiskunnalliseen purkaukseen, joka aikanaan ja lopulta vaatii, kun
muuta mahdollisuutta ei ole, koko kapitalistisen yksityisomistuksen
lakkauttamista.
Kai Kontturi