Rahaa on

RAHAA ON, VAIKKA LAMPAAT SÖIS…

Aikojen kuluessa yhdelle jos toisellekin on saattanut muodostus käsitys, että tämän huonommin asiat eivät enää voi mennä. Siitä huolimatta ja yhtä mittaa piru iskee ja taas ajatellaan, että eiköhän se ole nyt tässä. Mutta ei ole. Uusia iskuja tulee jatkuvasti.

Kukaan ei enää muista eikä enemmistö edes tiedä, että esimerkiksi 70-luvulla, kun työttömyys ylitti kuusikymmentätuhatta, hallitus kaatui. Se korvattiin hätätilahallituksella, jonka piti hoitaa työllisyysasiat kuntoon. Tulos ei ollut kummoinenkaan, mutta yritys hyvä.

Nyt hallitus kaatui, kun Antti Rinteen naama ei kelvannut. Kepu järjesti Rinteen operaation, kun se kuvittelee sillä nostavan pisteitään. Tosiasia lienee, että koko jupakan takapiruna oli edellinen pääministeri Juha Sipilä. Sipilä pelkää, että hänen alullepanema laaja valtion omaisuuden yksityistämisen operaatio menee nurin, kun se törmäsi Posti osalta ay-liikkeen kiviseen seinään.

Valtiolla on sen yritysten osakkeita omistavaa osakeyhtiötä. Solidium Oy ja Sipilän synnyttämä Vake Oy. Sipilän mukaan valtio tarvitsi kehittämisyhtiö Vaken, joka pannee taseet töihin. Puhe oli täyttä roskaa. Vake maksaa komeitta palkkoja, mutta viimevuonna se tuotti vain tappiota. Sellaista kehittämistä. 

Nuo osakeyhtiöt ovat siitä kivoja, että poliitikot eivät pääse niihin käsiksi kuin kerran vuodessa yhtiökokouksessa, jossa he asettava yhtiöille hallitukset. Jos ja kun hallitukset ovat taitavia, niin ne voivat huseerata omaisuutensa kanssa lähes miten lystäävät. Ne voivat myydä omistamiaan osakkeita yksityisille sopivasti halpuutettuun hintaan. Siinä on Sipilän kuningasajatus.

POSTIN MIELTTÖMÄSSÄ jupakassa ay-liike antoi malliesimerkin siitä, mitä se saa aikaan jos halua riittää. Tässä tapauksessa uhka ulottui joka suuntaan, joten jäsenistö päättäväisyys oli selviö eikä sille kukaan voinut mitään. Tulosta syntyi.

Pitkän aikaa ay-liike on ollut täysin hampaaton. Loputtomasti se on alistunut maltillisiin, nolla jopa niitäkin huonopiin palkkaratkaisuihin. Parhaimmillaan, kun ay-liike on ollut kovana, se on uhannut ja jopa toimeenpannut 2-3 päivän ”lakkoja”.

Työantajien silmissä ne ovat olleet pelkästään huvittavia. Sitä todistaa vastaan sanomatta Teollisuusliiton kolmenpäivän ”lakko”, joka saa jatkoa työantajien julistamalla kuuden päivän työsululla. Näin duunarit menettävät yhdeksän päivän palkat syyttä suotta.

Kokemuksesta tiedetään, että demarit pettävät aina ja tässä saatiin taas yksi esimerkki. Työehto- ja palkkasopimuksista kahden kolmen päivän ”lakoille” työantajat pelkästään nauravat. Lakko on työläisille ainoa vahva ase työnantajien loputonta kiristystä vastaan, siksi sillä ei pidä leikkiä.

Lakolla uhkailussa eikä lakon toteutumisessa niille ei koskaan pidä asettaa takarajaa. Lakko päättyy aina ja vasta, kun hyvään tai vähintään tyydyttävään sopimukseen on päästy. Pelkät työnseisaukset ovat demarijohtoisessa ay-liikkeessä olleet muotia pitkää. Siksi nyt kärsitään kurjista miinus, nolla ja työantajille maltillisista sopimuksista.

AINA KUN EDESSÄ on uudet työ- ja palkkasopimukset työantajaleirissä ja monissa puolueissa koko valtamedian voimin väitetään, että talouden kilpailukyky, työllisyys ja koko talouden menestys riippuu palkoista. Siksi pakankorotuksissa täytyy olla malttia. Suuret palkankorotukset johtavat ties minkälaisiin menetyksiin ja pahoinvointiin joten niihin eikä lakkoiluun ole varaa.

Joulukuun alkupuoliskolla Teollisuusliiton (sitä on joskus vaikea hahmottaa työläisten liitoksi) junailema kolmen päivän ”lakkoa” työantajat itkivät, kun se maksoi hurjat 400 miljoonaa euroa. Siitä he olivat hiljaa, kun itse järjestivät sen jatkoksi kuuden päivän työsulun, joka maksoi vähintään 800 miljoonaa euroa. 

Kun niikseen tulee ja kun pitää yrittää murtaa duunareitten lakkoa, niin kyllä rahaa löytyy ja sitä on ”vaikka lampaat söis”. Himo voittojen tekemiseen duunareitten selkänahasta repien on niin valtava, että sitä ei mikään määrä tyydytä. Rahaa on, mutta kapitalistien mielestä menestymisen kannalta säkin pitää ensin olla täysi, vaikka säkki on pohjaton. Koko ajan pitää tehdä voittoa entistä enemmän.

Kapitalistisessa järjestelmässä työläisillä ei ole muuta vastuuta kuin huolehtia omasta ja perheidensä toimeentulosta. Vastuu tuotannosta ja työllisyydestä on kapitalisteilla. Tuotannon kannalta palkkojen merkitys on lähes olematon. Esimeriksi teollisuudessa palkkojen osuus tuotannosta on vain noin 12 % ja muiden tekijöiden 88 %. Asia ei ole ihan näin yksinkertainen, mutta hyvin kuvaava. Kyse on kapitalistien osaamisesta ja tahdosta markkinoilla.

HUONOJEN TES-SOPIMUSTEN ansiosta kapitalistit ovat pitkään menestyneet. Viimevuonna he saivat lisäarvoa nettona, siis puhdasta voittoa peräti 112,3 miljardia euroa. Siinä oli erilaisia ilmaiseksi saatuja pääomatavaroita 54,5 miljardia. Todelliseen ökykulutukseen meni 36,1 miljardia ja käteen jäi vielä puhdasta 21,7 miljardia euroa, joka vastaa puolta nettpalkoista. Mihin se meni, sitä ei pirukaan tiedä.

Monelle meistä on saattanut muodostus käsitys, että tämän huonommin asiat eivät enää voi mennä. Mutta kyllä voi, jos emme pidä itsestämme huolta.

Tulonjako on pantava uusiksi. Verotuksella noita kapitalistien ökytuloja on leikattava reippaasti ja palkankorotusvaraa on vaikka millä mitalla. Uuden hallituksen ja tulevissa tes-neuvotteluissa tulonjako on pantava kokonaan uusiksi. Siihen Suomessa on varaa!

Kai Kontturi

KOMUNISMIIN

KOMMUNISMI TULEE – MUTTA KOSKA?

Yleinen käsitys näyttää olevan se, että kommunismi on jossain näköpiirissä olevassa lähitulevaisuudessa. Syy siihen on varmasti siinä, että jokainen tuntee sanan kommunismi. Onhan se esiintynyt politiikassa jo lähes kaksisataa vuotta.

Se tavataan sekä poliittisessa että kaunokirjallisuudessa. Mutta ennen kaikkea se on nähtävissä arkisessa elämässä kommunististen puolueiden nimissä. Siitä ihan spontaanisti syntyy ajatus, että kommunistiset puolueet ovat rakentamassa kommunismia, mutta ei se niin ole.

Kommunistiset puolueet ovat ottaneet nimensä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin julkaisusta ”Kommunistisen puolueen manifesti”. He tiesivät, että matka kapitalistisesta (rahavallan) diktatuurista proletariaatin (kansanvallan) diktatuuriin on pitkä. Ne ovat ihmiskunnan kehityksen ajanjaksoja. Ne muuttuvat hitaasti.

Ajan kuluessa kommunistiset puolueet ovat pelkällä olemassaolollaan pitäneet kommunismia konkreettisena, käytännön tavoitteena. Sitä se ei ole. Käytännön tavoitteena voi olla vain sosialismi. Itse asiassa Marx ja Engels sen määrittelivät havaittuaan, että jokainen aikakausi muuttuu lainmukaisesti uudeksi, kun tuotantosuhteet ovat muuttuneet tuotantovoimien kehityksen jarruksi.

Kapitalistinen yhteiskunta on tuotantojärjestelmä, joka perustuu yksityiseen pääomien omistukseen ja omistamattomien palkkatyöhön. Sen lakkauttaminen merkitsee jälleen yhden aikakauden päättymistä. Tuotantopääomien yksityisen omistuksen lakkauttamiseen loppuu työn arvon jako palkkaan ja lisäarvoon, kun koko työn arvo jää työntekijöille. Siitä he kuitenkin pitävät itsellään osan, jolla tulee hyvin toimeen.

Esimerkki. Suomessa viimevuonna (2018) kokonaistuotanto jakaantui siten, että tavaravarastojen korvaamiseen käytettiin 41 %, palkkoihin 10 %, julkiselle taloudelle 23 % ja kapitalistien lisäarvoon 26 %. Tuotantopääomien yksityisen omistuksen lakkauttamisen jälkeen lisäarvon kokoinen osuus jäisi koko väestön tarpeisiin.

Sosialistisen talousjärjestelmän perustana on tuotantopääomien yhteisomistus. Sen toiminta rakentuu periaatteelle; ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan”. Kuinka se aikanaan järjestetään, sen päättävät ne sukupolvet, jotka lopettavat kehityksen jarruksi muodostuneen kapitalistisen järjestelmän.

Maailmalaajuinen kapitalistinen järjestelmä on jo ajautunut suuriin ongelmiin. Työtunnit vähenevät ja työttömyys lisääntyy koko ajan Kaikkialla myös niin sanottu suhteellinen liikaväestö kasvaa koko ajan. Se on väestön osa, jonka ajoittainenkin työllistäminen ainakin näyttää ylivoimaiselta.

Kapitalismi on ajautumassa umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Sen käytössä on kuitenkin suunnattoman suuret kaikkialle ulottuvat mielipiteiden muokkaus- ja väkivaltakoneistot. Niiden osaava väki tekee kaiken mahdollisen, että aikansa elänyt järjestelmä säilyisi.

Ajanoloon se ei kuitenkaan riitä. Palkkatyöläiset ja laajemminkin kansat vaativat muutoksen. Paine kasvaa ja lopulta johtaa joko spontaanisti tai järjestäytyneesti pääomien yksityisomistuksen lakkauttamiseen. Kapitalismi. aikakausi päättyy ja alkaa sosialismin aikakausi. Se alkaa jostain suurvalloista ja leviää nopeasti kunnes maailmatalous on muuttunut sosialistiseksi.

Se on vääjäämätöntä, sillä kuten sanottu ihmiskunnan kehitys on tähänkin saakka tapahtunut lainmukaisesti. Saksalaisen Friedrich Engelsin ja amerikkalaisen Lewis H. Morganin mukaan kehitys on kulkenut siten, että alkuyhteisön elinkaari eli metsäläis- ja raakalaiskausi (matriarkaalinen ja patriarkaalinen) oli pisin. Sen loppupuolella vähin erin kehittyivät perheet ja suvut saivat vahvan alun.  

Alkuyhteisön aikana ei ollut yksityistä omistusta. Kaikki toiminta perustui yhteistoimintaan, jolla hankitut elintarvikkeet jaettiin tarpeiden mukaan. Tuon ajan loppupuolella ihmiset oppivat tuottamaan elintarvikkeita yli yksilöllisen tarpeensa. Siitä alkoi siirtyminen kokonaan uuteen eli sivistyskauteen.

Sivistyskauden alussa vähin erin kehittyi orjanomistus ja siihen perustuva tuotantotapa. Se vapautti pienen osan ihmisistä ruumiillisesta työstä, kun yhtä vapaata miestä kohden oli 20 orjaa. Vapaille miehille tuli tilaa pohdiskella, joka kehittyi jopa syvälliseenkin ajatteluun. Vapaiden miesten ja heidän sukujensa omaisuuden ja etujensa turvaksi synnyttivät myös valtiot.

Tuo ajanjakson kesti tuhansia vuosia. Kuvaavaa on, että Spartacus-kapina oli noin 70-luvulla ennen uuden ajanlaskun alkua. Se enteili orjanomistuskauden loppua, mutta se siirtyi uuden ajan puolelle.

Sukujen kasvaessa niistä irtaantui ja erikoistui monia käsityöläisten ammatteja. Niiden kasvaessa orjanomistus muuttui kehityksen esteeksi. Lopulta uuden ajanlaskun alettua syntyi valtioiden sisälle läänityslaitos, jossa orjanomistajat muuttuivat läänien maaruhtinaiksi ja orjat vuokraviljelijöiksi. Alkoi feodalismin kausi.

Feodalismin sisällä käsityöläisammatit muuttuivat nopeasti. Koko ajan kehitettiin uusia työmenetelmiä. Uusien keksintöjen myötä syntyi teollisuuden ituja, jotka jatkoivat kasvua. Niinpä maaorjuus muuttui kehityksen esteeksi, kun teollistuva tuotanto tarvitsi palkkatyöläisiä. Karkeasti arvioiden kapitalismi syntyi noin 400–500 vuotta sitten. Nyt näyttää siltä, että sen aika on lopuillaan. Siitä työttömyyksineen ja sotineen tullut yhteiskunnallisen kehityksen jarru.

Raakalaiskaudesta poiketen koko tähänastinen sivistyksen kausi on perustunut tuotannon yksityisomistukselle. Siksi siirtyminen talousjärjestelmästä toiseen on merkinnyt vain omistuksen laadullisia muutoksia. Ne ovat aina merkinneet omistajien omistamattomiin kohdistamaa riistoa. Marx ja Engels ovatkin todenneet, että ihmiskunnan sivistyskauden koko tähänastinen historia on luokkataistelujen historiaa.

Kapitalismia seuraa sosialismi, kun yksityisen finanssi- ja tuotantopääoma lakkautetaan. Kuinka siirtymä tapahtuu, riippuu pääomien omistajista. On luultavaa, että he eivät suosiolla luovu omistuksistaan eivätkä sen suomasta yhteiskunnallisesta vallasta. Siksi he käyttävät aseman turvaamiseen poliisia, armeijaa ja koko väkivaltakoneistoa.

Pääomien yksityisomistuksen lakkauttaminen tapahtuu luonnonvoimaisesti, kun tulevaisuuden näköalat ovat tyystin kadonneet, ihmisten sietokyky loppuu. Siksi yksityisomistuksen lakkauttaminen tapahtuu joko spontaanisti ihmisten tahdosta riippumatta tai järjestäytyneesti ihmisten tietoisen tahdon ja toiminnan tuloksena.  

Spontaani vaihtoehto merkitsee hurjaa mellakointia ja kapinointia. Yritykset niiden tukahduttamiseksi aiheuttaa valtavaa verenvuodatusta. Toinen vaihtoehto on vähemmän verinen. Kaikki kuitenkin riippuu siitä, kuinka hyvin työläiset ovat tietoisia päämäärästä ja kuinka hyvin he ovat järjestäytyneet.

Kuinka uusi sosialistinen järjestelmä rakennetaan, siitä päättävät vain ne sukupolvet, jotka toteuttavat pääomien yksityisomistuksen lakkauttamisen. Sen yksityiskohtien ennakoiminen on pelkkää ja ainoastaan kirpunnylkijöiden sanoilla leikkimistä. Joka tapauksessa sosialismi perii kaiken sen hyödyllisen tiedon ja taidon, jotka ihmiskunta on hankkinut ja oppinut.

Kuinka pitkä sosialismin aikakaudesta tulee, sitä ei kukaan tiedä. Voi olla, että sitä seuraavaan kommunistiseen järjestelmään siirrytään vasta, kun kansat eivät enää tiedä mitä omistus tarkoittaa. Ilmeisesti kommunismissa jokainen osallistuu kykyjensä ja halujensa mukaan, mutta saa tarpeidensa mukaan. 

Kommunismi on kaukana tulevaisuudessa, mutta sosialismi, finanssi- ja tuotantopääoman yksityisomistuksen lakkauttaminen on joka päivä ajankohtaisempi. Kapitalismi ajaa itseään tietämättään ja tahtomattaan yhä ahtaampaan umpikujaan, josta sillä ei ole enää ulospääsyä.

Uuden aikakauden, sosialismi aikakauden alku lähenee pitkin askelin. Marxin mukaan ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”, mutta vastoin yleistä käsitystä kommunismi ei ole näköpiirissä olevassa ajassa. Se on kaukana tulevaisuudessa.

Kai Kontturi

Näköaloja vuoteen 2060

KUPPAAMINEN ON KOVAA PUUHAA

Tiedät varmaankin, että kuppaaja oli ennen aikaa kansanparantaja, joka imi ihmisistä pois pahan veren. He olivat ihan oikeita todellisia verenimijöitä. Nämä kupparit ovat historiaa, mutta heidät on korvannut nykyajan kupparit - kapitalistit ja heidän lakeijansa.

Kapitalistin voi tunnistaa, mutta heidän lakeijansa on vaikeammin tunnistettava joukko. Monissa tapauksissa he ovat hyvin naamioituneet. Toisaalta on iso joukko, joka ei edes tiedä olevansa nykyajan kuppareiden erilaisia tukimiehiä ja naisia. Heitä löytyy kaikilta elämän aloilta.

Hyvänä esimerkkinä voi pitää presidentti Mauno Koivistoa, jonka suunnitelman mukaan aloitettiin kansantalouden alasajo. Sitä sanotaan rakennemuutokseksi. Hän pani alulle suurpääoman, isojen kapitalistien ikuisen haaveen vapaakaupan toteuttamiseksi. Se merkitsi ensiaskeleina liittymistä Euroopan sisämarkkinoihin ja edelleen Euroopan unioniin.

Tulokset ovat olleet dramaattiset; pieni joukko suurkapitalisteja on rikastunut, mutta kasvanut köyhien joukko köyhtynyt. Se tuntuu koko kansan luissa ja ytimissä. Kaikki on epävarmaa. Parempaan huomiseen vain harva uskoo. Elämä on muuttunut näköalattomaksi.

Vuoden 1980 jälkeen elinkeinoelämän rakennemuutos näkyy siinä, että alkutuotannon osuus tuotannosta on supistunut 55,9 %:sta 3,3 %:iin. 110 tuhatta maatilaa on lopetettu. Lypsylehmistä on hävitetty 450 tuhatta, 62 %, ja peltoja on pantu pakettiin miljoonan hehtaaria. Niistä 700 tuhatta hehtaaria on suunniteltu metsäksi. Tähän mennessä lienee metsitettynä noin 400 tuhatta hehtaaria.

Jalostuksen, teollisuuden ja rakentamisen, osuus kasvoi 20,1 %:sta 30,2 %:iin. Mutta alkutuotannon alasajon vuoksi kasvu on lähinnä näennäistä, sillä teollinen kotimarkkinatuotanto on kokenut kovia. Sen sijaan palvelujen osuuden kasvu 24,0 %:sta 66,5 %:iin on todellista.

Vuoden 1990 jälkeen viennin ja tuonnin osuudet ovat lähestulkoon kaksinkertaistuneet. Viennistä lisäarvo on merkittävästi parempi kuin tuonnista, jonka lisäarvosta pääosa jää tavaran tuottajamaahan. Kun palvelut eivät tuota lisäarvoa, ne haukkaavat osan tavaratuotannon lisäarvosta.

Vaikka kapitalistien välinen kilpailu kasvattaa työn tuottavuutta ja siten myös lisäarvoa, niin kasvava tuonti vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan.  Toisaalta investoinnit tuontitavaroiden merkittävästi kasvaneisiin varastoihin ja lisäarvoa tuottamattomiin palveluihin (esim. kauppakeskukset) alentavat lisäarvon, voiton, suhdetta sijoitettuun pääomaan, voiton suhdelukua.

Kun tähän vielä lisätään jatkuva tuotantokyvyn kasvu ja samanaikainen kansojen ostovoiman hiipuminen, kapitalismi elää koko ajan tietoisesti tai tietämättään liikatuotannon pelossa. Siksi tuotannon kasvunäköalat ovat synkät niin pitkälle kuin silmä siintää.

    

Tuotannon määrä kasvoi 1980-luvulla 50,5 %, mutta 1990 luvulla EU:n ehtojen täyttämisen seurauksena vain 34,7 %. Alamäki on siitä pitäen jatkunut seuraavina vuosikymmenjaksoina niin, että 2010 luvulla päästään enää 11,1 %:iin. Kapitalisteilla ei ole käytettävissä mitään keinoa, jolla talouden kasvu saataisiin paremmalle tolalle.

Meidän suuri ongelma on poikkeuksellinen logistiikka eli suuret rahti- ja varastointikustannukset. Niille kukaan ei voi mitään, kun Venäjän kauppa on poissuljettu. Nyt näyttää siltä, että vuoteen 2070 mennessä yhdenkään vuosikymmenen tuotannon määrällinen kasvu ei saavuta 10 % vaan jää jopa reippaasti sen alle. Siitä seuraa, että kapitalistien välinen kilpailu muuttuu entistäkin rajummaksi. 

Kaiken lisäksi kansainvälisille rahoitusmarkkinoilla on valtava noin 70 000 miljardin dollarin suuruusluokkaa oleva virtuaalirahan kupla. Jos tai kun se jonain päivänä puhkeaa tuho ylittää kaikki mielikuvituksen rajat.   

Kapitalistien välisessä kilpailussa työn tuottavuudella on keskeinen rooli. Sillä on kaksi keskeistä seurausta. Ensinnäkin yritykset, jotka eivät onnistu kilpailun vaatimassa työn tuottavuuden kasvattamisessa putoavat pois, toiseksi se, että tuottavuuden kasvu vähentää työn tarvetta ja työttömyys lisääntyy.

Vuonna 2000 työttömyyteen haaskattuja työtunteja oli 23,5 %, mutta 2050 niitä näyttäisi olevan 47,2 %, 2060 niitä olisi jo 52,8 % ja 2070 peräti 58,0 % kaikista käytettävissä olevista työtunneista. Näköalat ovat perin synkät.

Kovenevassa kilpailussa ja tuotannon kielteisessä kehityksessä kapitalistit pelkäävät voittojensa hupenemista. Siksi he kaikki ja lakeijoineen yhdessä tuumin tekevät kaikkensa tehostaakseen palkkatyöläisten, itse asiassa koko väestön, kuppaamista.

Tästä Björn Wahlroos antoi (HS 23.10) maistiaisia, vaikka ne ovat vanhastaan tutut, niin nyt niillä oli jotenkin entistä uhkaavampi sävy. Hänen listallaan olivat korostetusti esillä vaatimus yritysten ja osinkojen veroasteen alentamisesta. Se tarkoittaa, että valtion tuloja pitää leikata vaikka sotaleluihin meneekin joku 12 miljardia euroa.

Nalle Wahlroos on sitä mieltä, että asia hoidetaan kannustienloukkuja purkamalla eli leikkaamalla sosiaaliturvaa. Siten ihmisten olisi pakko, pysyäkseen jotenkuten hengissä, otettava vastaan töitä kuinka millä palkalla hyvänsä. Edelleen hän vaatii, että työehtosopimusten yleissitovuus on poistettava, että työantajat voisivat entistä vapaammin heikentää työehtoja.

Wahlroos rivien välistä myöntää tuotannon näköalattomuuden. Hän puhuu jostain ihmeen digi-Suomesta ja kasvu-Suomesta. Mutta mitä ne tarkoittavat se jää epäselväksi. Hänellä ei ole tarjolla muita eväitä, kun kansan verinen kuppaaminen, että kapitalistit saisivat kaikesta huolimatta kasvavia voittoja.      

Entisajan kuppaajat olivat kansanparantaja, joka imi ihmisistä pois pahan veren. Nykyajan kapitalistit lakeijoineen ovat nykyajan verisiä kuppaajia. Ne imevät ihmisistä kaiken mehun ja vievät tuhkatkin pesästä. Tässä raadollisessa maailmassa on kysyttävä – kenen joukossa seisot?

Kai Kontturi

Kaksi katastrofia

KAKSI KATASTROFIA…

Ilmaston muutoksesta en tiedä tuon taivaallista. Siitä kuitenkin olen kuullut kerrottavan, että aikoinaan maapalolla oli hiilidioksidia monta kertaa enemmän kuin nykyään. Silloin kuulemma Grönlannissakin kasvoi palmuja eikä navoilla jäätikköjä ollut kuin nimeksi. Elukatkin kasvoivat uskomattomiin mittoihin. Ja sitten yhtäkkiä hiilidioksidin taso romahti. Alkoi jääkausi, jonka rippeet nyt näyttää sulavan.

Onko ihminen hiilidioksidin lisääntymiseen syyllinen sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että ilmaston muutoksesta on tehty hirviö. Sen pelko on kasvanut hysterian mittoihin. Mutta miksi?

Ne, joilla on todelliset mahdollisuudet vaikuttaa päästöihin, eivät tee mitään, päinvastoin. USAn armeijalla on 123 maassa 760 sotilastukikohtaa ja valtava sotalaivasto maailman merillä ja presidentti Sauli Niinistö haluaa niitä lisää Itämerelle. Ne ovat yksi maailma suurimmista, ellei suurin hiilidioksidi päästöjen lähde ja koko ajan se kasvaa, ei supistu.

Tulee hakemattakin mieleen, että koko ilmastohysteria on upea harhautus. Sen toivotaan vievän ihmisten mielenkiinnon pois elämän arjen ongelmista. Jos ei ole varaa syödä lihaa eikä juoda maitoa, maailma pelastuu.

Kapitalisteilla on pelko pöksyissä. Heidän järjestelmänsä ahdinko pahenee päivä päivältä. He tietävät, että kansa on ruutitynnyri, joka saattaa räjähtää jonain kauniina päivänä. Fiksuimmat tietävät, että tuo päivä ei ole ikuisuuksien päässä.

Hallitus on saanut kasattua ensimmäisen budjettinsa. Tosin se perustuu varsin optimistiseen arvioon talouden kehityksestä. Työllisyysasteen tavoite 75 % ei ole mistään kotoisin, joten siihen ei kannata tuijottaa. Sen sijaan 60 000 uutta työpaikkaa olisi poikaa.

Tosin senkin merkitys horjuu, kun hallitus ei kerro montako työtuntia silloin itse kukin tekee.

Työvoimatutkimuksella Tilastokeskus saa helposti aikaan työllisten määräksi 2 565 tuhatta, joka olisi 75 %. Sekään ei ole konsti eikä mikään, että tilastoissa työvuosi näyttäisi 1625 tuntia. Silloin normaali työviikko olisi 42 tuntia ja pätkätöissä 35 tuntia, 7 tuntia päivässä. Se tarkoittaisi hyviä aikoja.

Todellisuudessa se ei mene noin. Vaikka 75 % on saavutettavissa, niin siitä huolimatta työllisyys heikkenee. Kun työvoimatutkimuksen haamutunnit poistetaan, niin työtunnit vähenevät 1,7 %. Sen jälkeen työvuosi on keskimäärin 1400 tuntia. Silloin 1 352 000 tekisi töitä normaalit 42 viikkotuntia ja loput 1 213 000 tekisi pätkätöinä pienellä palkalla 20 viikkotuntia, 4 tuntia viitenä päivänä viikossa. Se tarkoittaa huonoja aikoja.

Hallituksella on kovat ajat edessä, jos se jatkaa vanhojen tapojen mukaisesti. Kun valtionvarainministeri Jutta Urpilainen (sd) alensi vuonna 2013 yritysveron 24,5 %:sta 20 %:iin, hän vakuutti, että sillä on dynaamisia työllisyysvaikutuksia ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki ja Merja Kyllönen olivat samaa mieltä.

Homma oli kuitenkin vain pelkkä tulonsiirto veronmaksajilta kapitalisteille. Yritykset ovat pitkään vaatineet, että yritysvero pitää laskea 16 %:iin kilpailukyvyn ja työllisyyden turvaamiseksi. Kun hallitus näkee, että talouskasvu jää olemattomaksi, niin ehkä Antti Rinne (sd) ja Li Andersson (vl) ovat samaa mieltä.

Siksi hallitus päättää, että yritysverokantaa pitää vihdoinkin alentaa, kun sillä vakuutetaan olevan dynaamisia vaikutuksia kansantalouteen ja - Suomi pelastuu! Miten käy, se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa se olisi taas huikea tulonsiirto kapitalisteille.

Jos ilmaston muutoksesta ei tiedä mitään, sen kuitenkin tiedän, että tulonsiirtoja on tehty kautta maailman sivu. Loppupelissä niiden suurin hyötyjä on aina ollut kapitalistien pieni joukko. Kun perataan kaikki yritysmaailman saamat suorat ja välilliset tuet ja kaikki suurituloisten verohelpotukset summa nousee tähtitieteellisiin lukemiin.

Vuonna 2008 talouskasvu pysähtyi kuin seinään. Siitä kului kymmenen vuotta, ennekuin tuotannon määrä oli yhtä suuri kuin 2008. Siitä on kärsinyt koko kansa, paitsi pieni joukko kapitalisteja. Esimerkiksi 2009 kapitalistien anastama lisäarvo, voitto, oli palkkoihin verraten 216,8 %, mutta 2018 peräti 268,0 %.

Viimevuonna (2018) lisäarvon, siis kapitalistien voiton netto oli 112,3 miljardia euroa. Siitä he käyttivät osan (öky)kulutukseen ja osalla he hankkivat erilaisia tavaroita. Mutta 21,7 miljardia euroa jäi riihikuivaa rahana käteen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kapitalisteille kertyi netto voittoja yhteensä 902,7 miljardia euroa. Niistä jäi pääomina käyttämättä ehkä ulkomaille vietäväksi hurjat 226,0 miljardia euroa.

Hallitusten on turha marista, että ei ole rahaa. Sitä on tolkuttomat määrät ja tavaratuotannossa tehdään koko ajan hurjasti lisää ja tuotannon kasvusta riippumatta kuten on nähty. Hallituksella on korkea aika kääntää tulosiirrot kapitalisteilta kansalle. Mutta onko tahtoa?

Jonain päivänä ihmiset huomaavat, että puheet lihansyönnin rajoittamisesta ja maidontuotannon lopettamisesta ovat osa valtavaa petosta. Kohta, viimeistän pakon edessä, ihmiset lähtevät paitsi meillä myös muualla kaduille ja toreille vaatimaan oikeuksiaan.

Lienee sanomattakin selvää, että Ilmastohysteria on yksi kapitalistien keinoista saada ihmiset hiljaisiksi sen elämää suuremman katastrofiuhan edessä. Tänään se estää kansoja näkemästä suurta ja oikeaa ongelmaa, joka koko ajan kasvaa kohti kapitalistisen järjestelmän viimeistä katastrofia.     

Kai Kontturi