Klimenko

IS JA VIKTOR KLIMENKO

VIKTOR KLIMENKO pelastui suomalaiselta vankileiriltä. Ilta Sanomat kirjoitti 29.10.16, että ”Viktor varttui suomalaisella vankileirillä numero 7 Karjalan Petroskoissa.”. Klimenkolla oli siis onnea sillä leireillä tuhannet naiset, lapset ja vanhukset eivät selvinneet hengissä.

Vaikka Stalinilla ei ollut mitään tekemistä koko asian kanssa, niin siitä huolimatta IS kirjoittaa ”Stalin vihasi kasakoita, jotka olivat tsaarin puolella, ja oli päättänyt tuhota heidät.”. Niinpä asia oli etusivun lööppinä: Viktor Klimenko pelastui Stalinin vankileiriltä.

Ilta-Sanomat teki todella näkyvän silmäkääntötempun kääntämällä koko asia päälaelleen sillä syyskuussa 1944 Stalin LOPETTI kaikki Suur-Suomen yli 50 suomalaista ja saksalaista vanki- ja keskitysleiriä. Kaikista vaatimuksista huolimatta viimeiset keskitysleirivangit Allan Asplund, Matti Janhunen, Kaarlo Kivilahti ja Birger Dahl vapautettiin vasta marraskuussa, kun Neuvostoliiton valvontakomissio puuttui asiaan.

Kai Kontturi

Ei kurjuutta kummampaa

EI KURJUUTTA KUMMEMPAA

Yhä useampi ihmettelee mihin maailman ja siinä samassa meidän periferiassa oleva talous on menossa. Björn Wahlroosilla on pallo hukassa pankkimaailmaa uhkaavasta katastrofista. Myös taloustieteilijät ovat hätää kärsimässä. Jotkut heistä ovat sitä mieltä, että taloustiede ei pysty ennustamaan tulevaa. Toiset ovat erimieltä. Enemmistön vuoksi rehellisimmät eivät uskalla kertoa työllisyyden kehityksestä, sillä se näyttää liikaa kauhuskenaariolta.

Helsingin Sanomat kertoi (HS 8.10), että Yhdysvalloissa työllistenmäärä kasvoi 167 tuhannella. Suomalaisten silmissä luku näyttää hurjalta. Työttömyysasteen kerrotaan olevan tasan 5 %. Muun muassa tällaisilla mieltä ylentävillä luvuilla johdetaan maailmaa harhaan ja peitetään todellisuutta. Työllisten määrän kasvu on heidän mittapuussaan lähes olematon ja työttömyysaste puhdas valhe.

YHDYSVALLOISSA väestöä on 322,2 miljoonaa, joista työikäisiä on noin 217,2 miljoonaa. Heistä 178,1 miljoonaa, 82 % on työvoimaa, kun 39,1 miljoonaa, 18 % ei siihen kuulu. Esimerkiksi Tanskassa, jossa väestörakenne on epäedullisempi ikääntyneiden suuremman määrän vuoksi, työvoimaksi virallisesti lasketaan 81 %.  Kun Yhdysvallat ilmoittaa työttömyysasteeksi viisi prosenttia, se johtuu siitä, että työvoiman ulkopuolelle piiloon on siirretty 30,8 miljoonaa vaikeasti työllistettävä työikäistä.  

Yhdysvallat ilmoittaa elokuun työllisyysasteeksi 62,6 % (HS 8.10). Siten työllisiä olisi noin 136,4 miljoonaa. Kun työvoimasta vähennetään vaikeasti työllistettävät 30,8 miljoonaa, niin 10,9 työttömyys, 5 %, todellinen työttömyys on 41,7 miljoonaa, 23,6 %.  Todellinen tilanne on tätä pahempi, sillä 51,1 miljoonaa teki (2015) pienipalkkaisia pätkätöitä. Heille kertyi työtunteja vuodessa lähes puolta vähemmän kuin vakinaisessa koko aikaisessa työssä. Yhdysvaltojen mittapuun mukaan se vastaa noin 50 miljoonaa henkilötyövuotta. Näin 178,1 miljoonan täystyöllisyydestä puuttuu noin 90 miljoonaa työvuotta, 51 %. Tämän perusteella voi päätellä, että heillä todellisen työvoiman enemmistön elämä ei ole kurjuutta kummempaa.         

Suomessa vastaavasti (2015) työikäisiä oli 3,48 miljoonaa, joista työvoimaa 2,82 miljoonaa, 81 %. Työllisiä on 2,39 miljoonaa ja työllisyysaste 68,7 %. Virallisesti sanotaan, että työvoimaa oli 2,62 ja työttömiä 0,18 miljoonaa, 6,9 %. Mutta kun työvoiman ulkopuolelle oli siirretty vaikeasti työllistettäviä 0,20 miljoonaa, niin todellinen työttömyys kasvaa 0,38 miljoonaan, 14,5 %. Tässä kaikki on laskettu työpaikkojen mukaan. Jos työvoima ja työtunnit lasketaan työtuntien mukaan, tilanne huononee julmasti.

Viimevuona työvoimalla oli työhön käytössä jokseenkin tasan 5 miljardia tuntia. Kun työvoimatutkimuksen työtunneista vähennetään haamutunnit, niin todellisia tehtyjä tunteja oli 3,7 miljardia. Täystyöllisyydestä työvoiman ulkopuolelle siirretyiltä, työttömiltä ja pätkätyöläisiltä puuttui yhteensä yli 1,3 miljardia työtuntia 730 tuhatta henkilötyövuotta, 26 %. Kun tähän lisätään, että yli 60 % sai palkkaa viimeisen verotilaston mukaan enintään 2 917 euroa, keskimäärin 1 324 euroa kuukaudessa, että heidänkään elämä ei voi olla kurjuutta kummempaa.

SUOMALAISET ovat apinoinnin maailmamestareita. Yhdysvalloissa puolet työvoimasta on työttömänä ja pätkätöissä, mutta meillä vain neljännes. Kun meillä on lomat, yli- ja yötyö- sekä viikonloppukorvaukset, niin työvuodet ovat lyhyempiä kuin jenkeillä. Siksi pääministeri Juha Sipilä vaatii pidempiä työaikoja ja paikallisia sopimisia, että pätkätyöläisten osuus kasvaisi.  Pankinjohtaja Björn ”Nalle” Wahlroos loikkaa pidemmälle, että päästäisiin yhdysvaltalaiselle tasolle. Nalle vaatii hallitukselta lakeja, jotka poistaa työehtosopimusten yleissitovuus ja rajoittaa ammattiyhdistysliikkeen toimintavapautta. Kaikki palkka- ja työehdot pitää sopia yrityksissä.     

Entinen valtiosihteeri Raimo Sailaskin totesi (HS 18.10), että Suomen tilanne on 1990-luvun lamavuosien tilannetta huonompi. Sailaksen loppupäätelmien mukaan jatkossa tarvitaan kilpailukyvyn ja valtiontalouden kannalta jatkuvasti uusia leikkauksia. Sailas aavistaa, toisin kuin Sipilä ja Wahlroos, että olemme turmion tiellä.

Porvarilliset akateemisesti opetetut taloustieteilijät kuvittelevat, että kapitalistinen järjestelmä perustuu tavaroiden ja palvelusten tuottamiseen. Siksi he eivät millään keinolla voi ennustaa miten tuhansia ja taas tuhansia muuttujia sisältävä tuotanto voisi kehittyä. Niinpä heidän on turvauduttava pelkkiin arvailuihin, aavistuksiin. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että kapitalistisessa taloudessa on kysymys ainoastaan ja vain tuotantoon sijoitetun pääoman lisäämisestä. Sen vuoksi pääomien sijoittajat panevat rahansa vain sinne missä niiden uskotaan tuottavan eniten voittoa. Millä alalla toimitaan, sillä ei ole mitään merkitystä.   

LÄNNEN imperialististen ylikansallisten suuryritysten tuotantokyky ja kansojen kulutuskyky, kansojen ostovoima, kehittyvät koko ajan eri suuntiin. Siksi työn tarve vähenee. Samalla pääoman sijoittamisen mahdollisuudet vähenevät ja kasvu hidastuu. Niinpä lännen jättimäiset yritykset tähyilevät itään, jossa voisi olla uutta kulutuskysyntää ja myös uusia mineraalirikkauksia. Siksi länsi ja itä ovat vastakkain. Ja kuten näyttää USA-NATOn työntyminen itään aseineen on jo muuttunut vaaralliseksi.

Edesmennyt Työministeriö oli (2006) arviossaan ”Työvoima 2025”, sitä mieltä, että jos väestöstä pidetään hyvää huolta ja koulutetaan asiallisesti, niin vuonna 2030 työvoimaa olisi peräti 3,16 miljoonaa, 83,1 % työikäisistä. Tällaisen joukon työllistämisestä kukaan ei näe edes unta.  Olemme siis todella suurten kysymysten äärellä.  

Yritystoiminnan ja yritysten välisen kilpailun keskeisiä luonnonlain kaltaisia osia on työn tuottavuus. Se määrää ihmisten tahdosta riippumatta yrityksen onnistumisen. Kilpailussa ja pääomien tuotavuudessa voittaa se, jonka työn tuottavuus kasvaa muita nopeammin. Todellinen työn tuottavuus saadaan jakamalla kokonaistuotanto tehdyillä työtunneilla. Kokonaistuotannossa on mukana tavaravarastojen uusiminen, joka puuttuu bruttokansantuotteesta.

Kun tuotanto kasvaa työn tuottavuutta nopeammin työn tarve kasvaa, mutta kun tuotanto kasvaa työn tuottavuutta hitaammin, työn tarve vähenee. 1980-luvulla tuotanto kasvoi tuottavuutta nopeammin joten työtuntien määrä kasvoi 2,9 %. 1990-luvulla homma kääntyi päälaelleen, kun tuotannon kasvu oli rajusti tuottavuuden kasvua hitaampaa joten työtuntien määrä supistui 11,7 %. Seuraavalla 2000-luvulla molempien kasvu hidastui, mutta tuotannon enemmän ja työn tarve väheni 0,9 %.

Sama kehitys, jossa tuotannon kasvu on työn tuottavuuden kasvua hitaampaa näyttää jatkuvan 2010-luvulla niin, että työ vähenee 3,1 %. Pahinta on se, että kaikki merkit viittaavat samanlaisen kehityksen jatkuvan. Niinpä näyttää siltä, että vuonna 2050 tehtäisiin enää 2,66 miljardia työtuntia, vaikka Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan työvoimaa olisi tarjolla 5,00 miljardia työtuntia. Näin 2,34 miljardia tuntia, 46,8 % haaskaantuisi työttömyyteen. Kestääkö Suomi moisen kehityksen?

Yhä useampi ihmettelee mihin maailman ja siinä samassa meidän periferiassa oleva talous on menossa. Jotkut taloustieteilijät ovat sitä mieltä, että taloustiede ei pysty ennustamaan tulevaa, mutta toiset ovat erimieltä. Fiksuimmat heistä ovat hätää kärsimässä uhkaavan katastrofin edessä. Rehellisimmät asiaan vihkiytyneet eivät saa tai uskalla kertoa näistä kauhuskenaarioista, sillä ne ennakoivat koko nykyisen talousjärjestelmän vararikkoa.

 
Kai Kontturi

Salakujetus

NATSISMIN SALAKULJETUS

Tässä asiassa Sofi Oksanen omalla tavallaan räjäytti pankin, hän on osaltaan esiintyen ikään kuin asianosaisena kääntäen kaiken päälaelleen, hän rikastui tuntuvasti ja pääsi oikeistolaisuudellaan kansainväliseen kuuluisuuteen. Hän on romaaneillaan antanut Neuvostoliitosta raakalaismaisen kuvan. Samalla omatoimiset, synnynnäiset ja Hitlerin armeijassa palvelleet virolaiset natseille vaivihkaa kehitettiin synninpäästöä.

Neuvostoliiton hajotessa Sofi oli 13 vuotias koulutyttö. Hän syntyi ja asui Jyväskylässä suomalaisen sähköasentaja isänsä ja virolaisen diplomi-insinööri äitinsä kanssa. Joten omakohtaisia kokemuksia hänellä ei ole, eikä paljon ymmärrystäkään. Ylioppilaaksi hän kirjoitti vuonna 1996. Maailmamaineeseen noussut Sofi on niin nuori, että hänellä ei ole omakohtaista tai edes historian tietoa tai kokemusta enempää Neuvostoliitosta kuin natseista. Hän oli vain kuohkea maaperä, johon oli helppo istuttaa neuvostoliittovihan ja natsipropagandan siemenet.

 

Wikipedian mukaan virolaiset natsit pystyttivät sodan aikana, saksalaisten avustuksella, Viroon eritasoisia ja eri tavoin nimettyjä keskitysleirejä 72. Leireille kerättiin kommunisteja, romaaneja, slaaveja sekä muita poliittisesti ja rodullisesti epäpuhtaita ihmisiä. Saksalaisten tultua Viroon virolaiset natsit tappoivat maan jokaisen juutalaisen ja lisäksi vielä suuren joukon muualta tuotuja juutalaisia. Näistä ansioistaan Viro sai Hitleriltä Judenfrei-kunniaplaketin.

Viron saksalaisaika 1941–44 oli raakalaisten aikaa. Sodassa tapahtunut käänne aiheutti noissa virolaisissa natsiraakalaisissa paniikin. Sodan edetessä Neuvostoarmeija lopetti kaikki natsien ja fasistien tappohommat, kaikki keskitys- ja tuhoamisleirit paitsi Virosta myös koko Euroopasta joista suurin oli Auschwitz, jossa tapettiin miljoonia juutalaisia, kommunisteja ja muita ali-ihmisiä.

Sofi Oksanen kääntää jälleen kerran kaiken päälaelleen. Hän saa Helsingin Sanomista (25.9) aukeaman verran tilaa huonosti ja epäjohdonmukaisesti kirjoitetulle jutulleen. Juttu on sillisalaattia. Asian ydin on hajallaan siellä täällä. Hän sanoo kirjoittaneensa Neuvostoliiton toteuttamasta virolaisten diasporasta, kansanmurhasta, pakolaisista, pakkosiirroista ja keskitysleireistä.

Kaiken tämän hän on kirjoituksessa värittänyt tavalla ikään kuin hänellä olisi omia kokemuksia. Hän muun muassa sanoo muistavansa vielä miten venäläiset taksinkuljettajat eivät ottaneet viroa puhuvaa asiakasta kyytiin. Lisäksi Sofi korostaa lähihistoriaa, sillä kannattaa muistaa (Venäjän vallankumousiin sidottuna), että toisen maailmasodan jälkeen 65–70 miljoonaa ihmistä menetti kotinsa.

 

Pienellä annoksella tiedonjanoa Sofi olisi huomannut, että tarina omasta muistista on vain unta. Lisäksi hän olisi huomannut, että sodan päätyttyä Neuvostoliiton Euroopan-puoleisesta maasta 70 prosenttia oli raunioina. Sodan tuhojen korjaaminen oli siis ennen näkemätön urakka, joka hoidettiin lyhyessä ajassa, kymmenessä vuodessa. Senkin jälkeen uusia asuntoja rakennettiin koko ajan kiihtyvään tahtiin.   

Sotaonnen käännyttyä natseista ne, jota kynnelle kykenivät ja olivat tarpeeksi varakkaita, poistuivat maasta kiireen vilkkaan sillä he tiesivät, että edessä oli maksun aika. Kaikki eivät kuitenkaan pystyneet poistumaan maasta. He painuivat maan alle ja metsiin, joista jatkoivat metsäveljinä sankarillisesti sotaansa Neuvostoliittoa vastaan.

Sofi Oksanen kertoo, että hänen isoisänsä liittyi Viron metsäveljiin sillä hän ”ei halunnut jättää kotimaataan, puhumattakaan, että hän olisi vetänyt ylleen vihollisarmeijan univormun.”. Hän ei siis halunnut luopua Natsi-Saksan armeijan perinnöstä vaan jatkoi sankarillista peräänantamatonta taistelua vihollisarmeijaa vastaan.

Mitä Sofi Oksasen isoisä oli saksalaisten kanssa tai aikana Virossa tehnyt, sitä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti ne liittyivät juutalais- ja kommunistiongelman lopulliseen ratkaisuun. Joka tapauksessa ne olivat kovia juttuja sen vuoksi, että hän joutui painumaan maan alle, piiloutumaan metsiin. Nyt Sofi salaa ne tai ei tiedä niistä mitään joten vaivihkaa ne muuttuvat sankarillisiksi Neuvostoliittoa vastaan taistelevaksi metsäveljeksi.

Mitä näistä metsäveljistä tiedetään? Wikipedian mukaan ainakin sen, että he ryöstivät neuvostoliittolaisia kauppoja ja rahakuljetuksia, tekivät sabotaasihyökkäyksiä, surmasivat neuvostoliittolaisia miliisejä, NKVD:n työntekijöitä, virkamiehiä ja kommunisteja. Metsäveljet olivat niitä natseja, jotka tappoivat juutalaiset ja organisoivat keskitysleirit. He jatkoivat sodanaikaista raakalaisuuttaan. Metsäveljet eivät olleet pelkkä rikkauksia hamuava rosvojoukko vaan suunnitelmallisia ja järjestelmällisiä tappamista harjoittanut raakalaisjoukko.

Metsäveljistä oli pitkään vakavaa harmia Neuvosto-Virolle. Joidenkin arvioiden mukaan heiltä loppui voima ja toiminta ehtyivät vasta 1968 seutuvilla. Näin ollen on selvää, että Neuvostoliiton natsien puhdistus ei ollut kovin tehokasta. Ilmiselvästi ajateltiin, että suuret puhdistusoperaatiot sitovat liikaa työvoimaa, josta on muutenkin huutava pula. Ilmeisesti ajateltiin, että aika hoitaa koko ongelman tavalla tai toisella.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana mielipidemuokkauksella on saatu ihmeitä aikaan. Kaikki oikeistolainen roska on vallannut maailman julkisuuden. Nyt Helsingin Sanomain kulttuurisivujen aukeamalla Sofi Oksanen on saanut julkaista jutun, joka on neuvosto- ja russofobian läpitunkema sekava ja asiallisesti suorastaan ala-arvoinen, mutta se sopii roskalehtien linjaan. Sofi Oksanen omalla tavallaan räjäytti moraalittomuuden pankin romaaneillaan, metsävelisympatialla sekä neuvos- ja russofobialla, joissa huokuu, halusi tai ei, natsismin salakuljetus.

 
Kai Kontturi

 

 

Kikyvaltio

HYVINVOINNISTA KIKYVALTIOKSI

Globaali kapitalismi on vienyt Suomelta edellytykset jatkaa pohjoismaisena hyvinvointivaltiona muovaamalla siitä kilpailukykyvaltion. Näin kirjoittaa (HS 15.9.) poliittisen historian professori Pauli Kettunen. Hän toteaa, että tavoitteena on luoda houkutteleva toimintaympäristö maailmanlaajuisesti liikkuville talouden toimijoille. Tässä puuhassa globalisaatio näyttäytyy luonnonvoiman kaltaisena asiana.

Professorin mukaan nykyisin katsotaan, että ihmisen heikkous, kilpailukyvyn puute, on hänen oma ominaisuutensa, eikä osa yhteiskunnan valtarakennetta. Aiemmin luokkayhteiskunnassa hyvinvointivaltion kulta-aikana sosiaalisesti alistetut, etenkin työväestö, saattoi vedota siihen, että heillä oli keskeinen asema tuotantojärjestelmässä. Näin kikyky-yhteiskunta ei ole luokkayhteiskunta joten häviäjillä ei ole entisiä mahdollisuuksia ilmaista tyytymättömyyttään.

Itse asiassa professori osoittaa, että yhteiskuntaan kuuluvat vain pääomat omistavat kapitalistit ja heidän palkkaamansa mielettömiä jättipalkkoja saavat johtajat. Heihin kuuluvat myös pieni joukko kapitalisteille nöyriä, hyvin koulutettuja ja siten hyvin toimeentulevia. Viimeisen verotilaston mukaan palkkatuloissa suurituloisia oli 13,2 %. Siten keskimäärin 1 903 euroa kuukaudessa saaneet 86,8 % ovat pienipalkkaisia. Heidän joukossaan ovat myös Kettusen tarkoittamat häviäjät.

Lopullinen tilanne on vielä raadollisempi. Kaikkien tulojen perusteella, palkkatulojen jaon mukaan suurituloisten joukko supistuu (9 %) ja pienituloisten kasvaa (91 %). Myös tuloerot kasvavat.

Iät ja ajat on tiedetty, että kapitalistinen yhteiskunta muodostuu kahdesta perusluokasta. Hallitsevan luokan muodostavat omistaja kapitalistit ja heidän eduistaan huolehtiva suurituloisten joukko. Toisena on täysin palkkatyöstä riippuvaisten työväenluokka. Se, kumpaan luokkaa kuuluu, riippuu ihmisen asemasta tuotannossa. Pääsääntö on, onko tuotannon omistaja vai palkkatyöläinen. Luokka-asema ei ole mielipidekysymys.

PROFESSORI PAULI KETTUNEN kirjoittaa, että kikykyvaltiossa työväestö ei voi vedota keskeiseen asemaan tuotantojärjestelmässä. Siksi häviäjillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Poliittisen historian professori on pudonnut kärryiltä. Suomi on edelleen ja varsin vankasti luokkayhteiskunta. Kettunen ajattelee, että työväestöä ovat vain ne, jotka tallaavat tehtaiden lattioita tai rakennuksilla tellinkejä. Hänen on jostain syystä vaikea tunnustaa, että tehdas-, rakennus-, jne. työläisiltä viedyn työn tilalle on syntynyt uudenlaisia ammatteja.

Kun professori sanoo, että häviäjät ovat menettäneet mahdollisuutensa vedota ja vaikuttaa, hän on tietyllä tavalla oikeassa. Mutta syy ei ole luokkayhteiskunnan katoamisessa, eikä tuotannossa. Kyse on aivan muusta, siitä, että palkkatyöstä riippuvaiset työväenluokkaiset valtamedian toimittajat, eduskuntapuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen johtajat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä kapitalisteille hyödyllisiä idiootteja. Siksi palkkatyöläiset ovat häviäjiä.

Viimeisen verotilaston mukaan viimevuonna palkkaa sai 2,8 miljoonaa henkeä, häviäjät mukaan lukien ilman pitkäaikaistyöttömiä. Palkkaa saneet tekivät töitä 3,7 miljardia tuntia joten työn tuottavuus oli 104,72 euroa tunnissa. Se jakaantui kulutettujen tavaravarastojen uusimiseen 43,59, sosiaaliturvaan 7,51, julkisen talouden tuloihin 18,35 ja kapitalistien voittoihin 24,84, sekä työllään koko tuotantojärjestelmää pyörittävien palkkaan vaivaiseen 10,43 euroon!

TÄSSÄ JOUKOSSA on tehdas- ja rakennustöistä, kaupoissa ja raskaissa sairaalatöissä ahertajiin aina tietokoneruutuja näännyksiin saakka tuijottaviin nykyajan proletaareihin saakka. Normaalioloissa he tekisivät keskimäärin 1765 tuntia, mutta nyt vain 1311 työtuntia vuodessa. Työn puute ikään ja sukupuoleen, koulutukseen ja ammattiin katsomatta, on tulonjaon rinnalla yhteinen, työväenluokan, palkkatyöläisten kurjistumisen syy.

Työn puute, työttömyys ei ole kapitalisteille mikään ongelma. Päinvastoin. Mitä enemmän on porukkaa työttöminä portin takana reservissä, sitä helpompi on polkea palkkoja ja työehtoja. Tässä palkkatyöläisten polkemisessa kapitalistit käyvät kansainvälistä kilpailua. Siksi palkkatyöläisten ja niskaan ja syyksi koko ajan lakkaamatta kaadetaan heikko kilpailukyky. Siinä puuhassa totuus on kevyttä tavaraa.

Kapitalistien itsensä kansantalouden kannalta, heidän olisi ratkaistava vapaakaupan aiheuttama tavaroiden kysynnän ja tarjonnan epäsuhde. Kapitalistisen järjestelmän aikana se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä pääomien omistuksen jatkuva keskittyminen on yksi sen ihmistä riippumaton lainmukaisuus.    

Ajoittain työllä elävien aidan toisella puollella ilmestyy korkeasti oppineita, joilla on jokin näkemys siitä miten maa makaa, mutta loppuun saakka rahkeet ei riitä. He eivät näe, että tuotannon liikkeelle paneva voima on työväenluokka.

PALKKATYÖLÄISILLÄ on samantapainen ongelma. Itse kunkin kuvittelee kuuluvansa aivan johonkin muuhun kuin työväenluokkaan. Erityisesti toimihenkilöt luulevat olevansa keskiluokkaa, alempaan tai ylempää. Siksi työväenluokka on erilaisina ryhminä hajallaan kuin varpusparvi. On haraluulo, että ihminen voisi itse määritellä mihin yhteiskunnalliseen luokkaan kuuluu. Pääsääntönä on, että jos olet kokonaan riippuvainen palkkatyöstä, olet osa työväenluokkaa – halusit tai ei!

Iänikuinen keskiluokkahokema jakaa palkkatyöläiset muka parempiin toimihenkilöihin ja muka huonopiin työläisiin. Nykyaikana on muuttanut toimihenkilöt lisäarvoa tuottavien työläisten avustajiksi. Se näkyy myös toimeentulossa. Työläisten enemmistö ansaitsee paremmin kuin toimihenkilöiden enemmistö, joka vastoin omaa etuaan ei sitä tunnusta.

Kikyky-yhteiskunta on entistä rajummin jakaantunut luokkayhteiskunta, jossa kapitalistien tulot ovat kasvaneet ja palkkatyöläisten supistuneet. Häviäjillä on yhä vähemmän mahdollisuuksia. Siksi meidän itse kunkin on havahduttava huomaamaan, että tänään olemme kapitalisteille vapaata riistaa. Ajanoloon palkkatyöläisillä, sinulla ja minulla, ei ole muuta mahdollisuutta kuin kasvaa riistetystä luokka luokaksi itseämme varten. Olosuhteet ovat jo kypsät.

 
Kai Kontturi