lauantai 8. marraskuuta 2014

Kilpailukyky


Kilpailukyky ja kestävyysvaje

Kilpailukyky ja kestävyysvaje ovat sanoja, joita politiikassa käytetään ahkeraan, kun niillä voi perustella vaikka minkä poliittisen konnuuden. Niitä on käytetty menestyksekkäästi kaikissa valtion tulojen ja menojen leikkauksissa. Nämä perustelut menevät poliitikkojen ja kansankin mielissä läpi kuin häkä. Syy lienee se, että yritysveroa ajatellaan samoin kuin palkkaveroa. Niillä on kuitenkin eroa kuin yöllä ja päivällä, sillä palkansaaja maksaa veroa bruttopalkasta, mutta yritykset voitosta.

Kapitalismi rakentuu tuotannon yksityisomistukseen, kapitalistiseen yksityiseen pääomaan. Ne on sijoitettu yrityksiin, joiden ainoa tehtävä on tuottaa voittoa. Yritykset eivät siis ole hyväntekijöitä, jotka tuottavat hyödyllisiä asioita ja maksaakseen työllisille palkkaa. Siksi jokainen omistaja ja yritys tekevät kaikkensa saadakseen sijoitukselleen ensin kohtuullisen, sitten hyvän ja lopuksi maksimaalisen enimmäisvoiton.

Tässä voitontavoittelussa omistajat, kapitalistit, ovat aina käyneet keskenään kovaa, jopa veristä kilpailua. Ennen vuotta 1995 pääasiallinen kilpailu käytiin kansallisvaltioiden sisällä. Silloin yritysten kansainvälistä kilpailua tasoitettiin tullisopimuksilla, joilla valtiot suojasivat yrityksiään ulkomaalaista ylituotannon halpatuontia vastaan.

Parikymmentä vuotta sitten tullisopimuksista luovuttiin ja siirryttiin vapaakauppaan. Se poisti tullit, kotimarkkinayritysten rajasuojan. Sitä ennen oli vapautettu pääomien vapaa liikkuminen, josta seurasi massiivinen pääomavirta. Suomalaiset pääomat vietiin pois maasta ja korvattiin ulkomaisilla pääomilla, omistuksella. Samaan aikaan myös ulkomaisten suuryritysten ylituotannon tuonti lisääntyi, tuonti kaksinkertaistui. Se hävitti maasta yli 50 000 yritystä ja lukuisat pikkukapitalistit menettivät omaisuutensa. Syntyi pysyvä jättityöttömyys, kestävyysvaje.

Nyt työn tarve vähenee koko ajan, sillä kilpailukyky vaatii yhä suurempaa tuottavuutta pienemmillä henkilökuluilla. Mutta kaukana Euroopasta, pohjolan periferiassa se ei vielä takaa riittäviä voittoja. Siksi kilpailukyvyn nimissä valtiolta vaaditaan milloin mitäkin. Näkyvimpiä vaatimuksista ovat veronalennukset, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä yritysten kilpailukyvyn kanssa.

Vain sellaiset verohelpotukset, jotka alentavat yritysten tuotantokustannuksia, vaikuttavat kilpailukykyyn. Muut yritysverojen kevennykset eivät siihen vaikuta, kun yritysten vero peritään voitoista joten helpotukset lisäävät vain yritysten, kapitalistien voittoja. Yritysten veronalennukset ovat erottamaton osa kapitalismin tulonjakoa. Tästä johtuen vain Kela-maksun poistaminen on vaikuttaa yritysten kilpailukykyyn vuosittain noin 800 miljoonalla eurolla.

Vaikka yritysverolla ei ole mitään tekemistä kilpailukyvyn kanssa, sen nimissä on yritys- ja pääomaveroja alennettu hurjaa vauhtia. Vuonna 1991 yritysvero oli 50 %, mutta 2014 enää 20 %. Yritysvero on keventynyt hurjat 30 prosenttiyksikköä, 83,3 %.

Suhteellisesti suurin veronalennus tehtiin osinkoverotuksessa. Se on ollut ikimuistoiset ajat progressiivinen, osinkotulon kasvun mukaan nouseva, korkeimmilla 71 %. Vuonna 1993 osinkovero poistettiin kokonaan. Vuonna 2005 se palautettiin, mutta ei progressiivisena vaan 28 %:in tasaverona. Vuonna 2012 se vero laskettiin 21 %:iin, mutta 2014 se nostettiin 26,4 %:iin. Näin suurimpien osinkotulojen saajat maksavat nyt peräti 44,6 prosenttiyksikköä vähemmän veroa kuin ennen progression poistamista, alennus on 62,8 %.

Tämän lahjan lisäksi kymmenkuntavuotta sitten poistettiin myös varallisuusvero, josta veromenetys on vuosittain 150–200 miljoonaa euroa.

Yritys- ja pääomaverojen alennukset on sitä röyhkeämpää, mitä heikompaa on yrityksiä omistamattomien palkkatyöläisten vastavoima. Kun työläisten poliittinen vastavoima on saatu eliminoitua, voivat yritysten omistajakapitalistit häärätä mielensä mukaan ja kyllä he hääräävätkin. Nyt vaaditaan pakkojen vähintään kymmenen vuoden jäädyttämistä ja yritysverojen poistamista kokonaan.

Ilman heidän rajatonta ahneutta ja röyhkeyttä julkisella taloudella ei olisi hätäpäivää. Valtion ja kuntien taloudet olisivat vähintään tasapainossa, eikä menoleikkauksista olisi puhettakaan.

Kilpailukyky ja kestävyysvaje ovat termejä, joiden sisältöä ei näytä kukaan tuntevan ja poliitikot kaikkein huonoimmin. Siksi Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) johdolla termejä on käytetty menestyksekkäästi suurpääoman verohelpotusten toteuttamisessa.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty järjestelmä, jolla julkiselta taloudelta yrityksille ja suuria pääomia omistaville tehdään vuosittain 10 miljardin euron tulonsiirto. Sitä nimitetään kestävyysvajeeksi, jonka maksavat eläkeläiset ja tavalliset palkkatyöläiset.

Kai Kontturi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.