SUOMI NOUSUUN
– MUTTA MITEN
Tammikuussa Helsingin Sanomat julkaisi jutun otsikolla
”Nobelisti varoittaa globalisaation vaaroista”. Nobelisti on Yhdysvaltalainen
taloustieteen professori Eric Maskin, joka mukaan on oltava varovainen, ”kun
sanomme vapaakaupan olevan hyväksi”. Hän tietää, että yli 200 vuotta sitten
kehitetty ns. verrattujen kustannusten teoria osoittaa vapaakaupan edut. Hän
tietää, että ne ovat hyväksi vain suuryrityksille, joiden resurssit riittävät
kaiken mahdollisen vertailuun ja siten edullisimpiin globaaleihin sijoituksiin.
Vain niille vapaakauppa on hyväksi.
Pienellä vaivalla jokaisen on helppo havaita, että kapitalistinen
yhteiskunta sisältää kaksi perusristiriitaa. Ensinnäkin kapitalistien ja
työläisten edut ovat aina sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Toiseksi
ongelmaa koko väestön kannalta kasvattaa pääomavaltaisten
suuryritysten ja työllistävien
pienten ja keskisuurten yritysten etujen ristiriita – suuret syövät pienet.
Euroopan unionin ennakkoehtojen mukaan Suomen oli liityttävä
vapaakauppaan. Oli vapautettava pääomien, tavaroiden ja palvelusten
vapaaliikkuminen yli rajojen. Ensin vapautettiin pääomat. Siitä seurasi, että
pankit ottivat holtittomasti ulkomaista velkaa, rahaa, jota ne jakoivat kaikille
halullisille. Sen jälkeen toteutettiin tavaroiden vapaa liikkuminen poistamalla
vienti- ja tuontitullit. Siitä seurasi tavaratuonnin
kaksinkertaistuminen.
Näiden toimien tuloksena ja hyvässä uskossa velkaantuneet 50 000 pientä ja keskisuurta, pk-yritystä
kaatui ja lähes 500 000 työntekijää
menetti työnsä. Nämä tulevaisuuteen luottaneet velalliset menettivät
maksukykynsä. Syntyi sekä pankkikriisi että joukkotyöttömyys.
Pankkikriisi mullisti koko pankkikentän. Valtava määrä
pankkeja hävitettiin ja monet yhdistettiin. Pankkikriisin hinta valtiolle oli
noin 11 miljardia euroa. Lisäksi
lukemattomat viattomat velalliset esimerkiksi kahden asunnon loukkoon joutuneet
kärsivät hurjat tappiot henkisistä kärsimyksistä puhumattakaan.
Joukkotyöttömyys tuli jäädäkseen. Sen salaamiseksi
työttömyyden käsite ja laskentatapa muutettiin. Aiemmat todelliset ehdyt
työtunnit ja työvuodet korvattiin työvoimatutkimuksella, joka toteutetaan
kuukausittain tehtävällä 12 000 puhelinhaastattelulla. Työvoimatutkimus
antaa tilaa rajattomalle mielivallalle.
Työvoimatutkimus otettiin käyttöön 1998. Heti ensimmäisenä
vertailuvuonna 1997 työtuntien määrä lisääntyi 3,6 %. Tilastoon ilmestyi
tekemättömiä haamutunteja. Vuoden 2005 tilaston mukaan 1997 tunnit olivat
kasvaneet jo 6,9 %. Kasvattamalla keinotekoisesti tuntisarjoja, todelliset
haamutunnit jäävät piiloon, eikä täysien työvuosien määrää saa selvitettyä.
Työvoimatutkimuksella muutettiin myös työllisyyden käsitettä. Aiemmin
työllisyys laskettiin täysien työvuosien mukaan, nyt työllisiä ovat kaikki,
jotka ovat kuukauden aikana tehneet edes muutaman työtunnin. Näillä tavoilla
työttömyys saadaan näyttämään vähintään puolta pienemmältä kuin se on
todellisuudessa.
Porvarillisilla kansantaloustieteilijöillä on aina ollut
suuria ongelmia, mutta nyt ne ovat entistä suurempia ”galluptutkimuksilla”
aikaansaatujen tilastoväärennösten vuoksi. Taloustieteilijät joutuvat tyytymään
paitsi vääriin tuotantolukuihin, mutta myös vääriin työtuntimääriin ja niistä
seuraaviin puutteelliseen tietoon työn tuottavuudesta. Tästä johtuen he voivat
tuottaa erilaisia illuusioita todellisuudesta ja tulevasta paremmasta ajasta.
Ensimmäinen porvarillisten kansantaloustieteilijöiden
ongelma on bruttokansantuote (bkt). Se on harhaanjohtava, kun siinä on vain lopputuotteet
sekä viennin ja tuonnin erotus. Ne ovat kokonaistuotannosta yhteensä vain noin 45–48
%.
Porvarillisten Adam Smithiin luottavien taloustieteilijöiden
mukaan suurin osa tuotannosta, 55–52 %, on välituotteita, tuoteveroja ja
tuotetukipalkkioita. Bkt:n asiantuntijat sanovat, että ne tulevat kolmansista
yrityksistä. Minkälaisia ja missä ne ovat, sitä he eivät osaa sanoa siitä
yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ole olemassakaan. Aikanaan Karl Marx
totesi, että jollain tavalla Smith onnistuu noitumaan olemattomiin merkittävän
arvo-osan. Välituote veroineen ja tukipalkkioineen on pelkkää pötyä. Siten myös
koko bkt on mielivaltainen tilastokokoelma, joka ei missään suhteessa vastaa edes
hyvää kirjanpitotapaa.
Jokainen yritys, jokainen kirjanpitäjä ja jokainen ihminen
varmasti tietää tai ainakin helposti ymmärtää, että kaikki tavarat aina ja joka
hetki tuotetaan varastoihin. Varastoista ne myydään jatkojalostajien tai
kauppojen varastoihin ja viimein loppukäyttäjille, kuluttajille. Tämä onkin
kapitalismin suuria ongelmia, sillä ysikään tuottaja ei ennalta tiedä meneekö
tavara kaupaksi.
Kysynnän arvaamattomuuden ja tuottavuuden kasvun vuoksi
varastot kasavavat aika-ajoin liian suuriksi. Syntyy suhteellista
liikatuotantoa, josta seuraa ylituotantopula. Tavarat jäävät varastoihin.
Yhtäältä siitä aiheutuu konkursseja ja toisaalta tuotannon seisokkeja,
työvoiman vähentämistä, työttömyyttä.
Globaalissa maailmassa liikatuotanto ei näy yhtä selvästi
kuin ennen sitä. Vapaakaupan oloissa esimerkiksi Suomen kulutustavaroiden
tuonti on melkein kaksinkertaistunut. Sen ansiosta varastojen kokoa on aikaisempaan
verraten hieman helpompi säännellä, mutta toisaalta sen vuoksi työttömyydestä
on tullut jatkuvasti kasvava ja entistä pysyvämpi.
Vapaakaupan oloissa työllisyys on lähes kokonaan
riippuvainen tavaroiden viennistä. Se taas riippuu ulkomaisesta kysynnästä
yleensä ja hintakilpailukyvystä. Suomi on laaja maa, jolla on poikkeuksellisen
pitkät sisäiset etäisyyden ja rajusti vaihtelevat liikenteen keliolosuhteet
sekä alhainen lämpösumma. Näistä johtuvat mm. poikkeuksellisen korkeat
rahtikustannukset. Suomi on ainoa EU maa, jonka lähes kaikki (lukuun ottamatta itää)
vienti/tuontikuljetukset kulkevat meriteitä, joilla vaaditaan jääolosuhteisiin poikkeuksellisen
vahvat laivat. Niillä on avomerilaivoja korkeammat rahdit.
Nämä erityiskustannukset maksetaan työn tuottavuudella,
muita paremmalla tekniikalla ja osaamisella sekä työn voimaperäisyydellä,
työvoiman tehokkaalla käytöllä, riistolla. Toisaalta niitä maksetaan myös alhaisilla
palkoilla ja sivukuluilla siis alhaisilla työvoimakustannuksilla.
Nämä kustannukset ovat äärirajoilla. Sen vuoksi Suomesta
tuotantoa on siirretty edullisempiin olosuhteisiin ja lähelle suuria
kuluttajamassoja. Näistä syistä yleisesti ennustetaan, että tulevaisuuden Suomessa
tuotannon kasvu on vaatimatonta. Työministeriö arvioi jo vuonna 2007 (Työvoima
2025), että vuoteen 2050 tuotannon vuotuinen keskikasvu olisi 1,5 %.
Parhaassa tapauksessa ennuste voisi toteutua ja ilman
ajoittain toistuvia taantumia. Nyt on kuitenkin selvää, että taantumien syklit,
toistuvuus, lyhenevät. Niinpä jos ennustekaudella olisi vain kolme kahden
vuoden mittaista selkeästi pienenpää taantumaan kuin 1990-luvun alussa keskikasvu
laskisi puoleen ja olisi 0,7 %.
Olkoon miten tahansa kaikki merkit ja ennusteet viittaavat siihen,
että tulevaisuudessa ja vapaakaupan oloissa tuotanto kasvaa todella hitaasti. Sillä
yritysten määrään ja kasvuun vaikuttavat ratkaisevasti niistä riippumattomat
tekijät kuten ulko- ja kotimainen kysyntä. Mutta jos työn tuottavuus kasvaa tuotantoa hitaammin silloin työllisyys
paranee. Yrityksille on kilpailukyvyn ja voiton kannalta erityisen tärkeää,
että tuottavuus kasvaa tuotantoa
nopeammin. Sen kasvattaminen on tuotannon kasvattamista helpompaa, sillä
tuottavuutta pyrkivät parantamaan jokainen yritys kysynnästä ja muista
yrityksistä riippumatta.
Tässä törmätään kansantalouden mitassa uuteen ongelmaan.
Nimittäin siihen, että porvarilliset taloustieteilijät eivät saa, halua tai osaa
selvittää kansantalouden kokonaistuottavuutta. Siksi työn tuottavuus lasketaan jakamalla
bkt tehdyillä työtunneilla. Jakojäännös on työn tuottavuus työtunnissa. Käyvin
hinnoin vuonna 2013 se oli työvoimatutkimuksen tuntien mukaan 49,01 euroa, mutta
haamutuntien poistamisen jälkeen se on 53,65
euroa tunnissa.
Porvarilliset tieteilijät eivät saa, halua tai ymmärrä, että
kokonaistuotanto on jaettava tehdyillä työtunneilla. Vasta silloin jakojäännös
on työn sekä tuottavuus että kokonaistuottavuus. Edelleen käyvin hinnoin vuonna
2013 se oli työvoimatutkimuksen tuntien mukaan 93,62 euroa – haamutuntien
poistamisen jälkeen 102,47 euroa tunnissa.
Porvarilliset taloustieteilijät eivät saa, halua tai
ymmärrä, että työn tuottavuus on siis myös kokonaistuottavuus. sisältää kapitalistien ikioman tavaravarastoihin
sisältyvän pääoman. Se saadaan selville, kun kokonaistuotannosta tehdään
tuloslaskelma, joka kertoo varastojen arvon. Vuonna 2013 se oli 211,5 miljardia
euroa.
Siinä oli omistajien ikiomaa pääomaa 166,6 miljardia euroa, joka on
työtunneilla jaettuna 44,39 euroa tuntia kohti. Kun se vähennetään
työntuottavuudesta (102,47) jää työn arvoksi 58,08 euroa tunnissa. Siinä on
palkkoja 17,78 ja lisäarvoa 40,30 euroa. Tässä palkoista on lisäarvoon
siirretty työn arvon ylittävät palkat.
Tästä johtuen porvarillisten taloustieteilijät eivät tiedä
kuinka työn tuottavuus on pitkänä ajanjaksona kehittynyt. Jos tätä työn
tuottavuuden lainmukaista mekanismia ei ymmärretä, joudutaan erilaisten
tuottavuusteorioiden satumetsään. Ja vaikka ne tunnettaisiinkin, niin maailmantalouden
ja mm. sen kylkeen pahkana kasvaneen virtuaalitalouden viidakossa on mahdotonta
päästä tulevaisuuden ennakoinnissa ehdottomasti oikeaan tulokseen. Oikeat
perustiedot antavat kuitenkin hyvän mahdollisuuden ennakoida kehityksen
suunnan.
Kaiken kukkuraksi rahan arvo, inflaatio, kehittyy aina eri tavalla
kuin tuotannon volyymi, tuotannon määrä. Siksi menneisyyden ja tulevaisuuden
pitkien aikavälien työn tuottavuus on laskettava ja arvioitava tuotannon määrän
mukaan. Se sisältää samat pääoman, palkkojen ja lisäarvon osat kuin nimellisessä
tuotannossa.
Kaudella 1990–2013 tuotannon määrä kasvoi 2,8 % ja työn
tuottavuus 3,9 % keskimäärin vuodessa. Sen vuoksi työtuntien määrä väheni keskimäärin
0,5 % vuodessa. Tulevien vuosien
aikana, kaudella 2014–2050, tuotannon määrä näyttäisi kasvavan enää 1,0–1,1 %
vuodessa, mutta muutamien taantumavuosien seurauksena keskimäärin vain 0,4 %
vuodessa. Tuotannon rakennemuutoksen vuoksi myös työn tuottavuus laskee ja on
keskimäärin tasolla 1,5 %. Tämän tuloksena työtuntien määrä vähenee keskimäärin
noin 0,7 % vuodessa.
Tilastokeskuksen ennusteen mukaan työikäisten määrä vuonna
2050 on 3,5 miljoonaa. Sen perusteella työvoimaa olisi 2,8 miljoonaa henkeä.
Kun kullakin olisi käytössä 1765 tuntia vuodessa, työvoimaa olisi yhteensä 5,0
miljardia työtuntia. Tuotanto ja tuottavuuslaskelmien ja työvoimatutkimuksen
työtuntien perusteella silloin tehtäisiin 3,1 miljardia työtuntia, mutta kun tunneista
poistetaan haamutunnit, niin sen mukaan tehtäisiin vain 2,6 miljardia tuntia.
Näin työn puute olisi jossain 1,9 ja
2,4 miljardin työtunnin ja työttömyysaste
38–52 %:in välillä.
Suomi on siis vajoamassa yhä syvemmälle kurjuuden suohon.
Tästä lisääntyvän pahoinvoinnin kierteestä päästään pois ja saadaan Suomi
nousuun vain radikaalilla suunnan muutoksella. Muutoksella, joka toisi takaisin
50 000 EU:n vaatimusten vuoksi tuhottua yritystä, jotka työllistäisivät
vakinaisesti ja täyspäiväisesti keskimäärin 8-10 henkeä.
Muutos on mahdollinen, kun Suomi eroaa EU:sta ja rakentaa pk-yritysten
suojaksi rajasuoja. Samaan aikaan on palautettava ulkomaille viedyt pääomat
(600 miljardia) ja oma raha, markka. Lisäksi on tehtävä verotuksen kokonaisuudistus,
jossa kaikki henkilöiden tulot lasketaan yhteen ja vero määrätään tulojen
perusteella asteittain nousevaksi. Myös yritysten voitoistaan maksama vero on
palautettava asialliselle tasolle.
Näitä vaatimuksia tukee jopa yhdysvaltalainen taloustieteen
professori ja nobelisti Eric Maskin. Hänkin toteaa, että vapaakauppa on hyväksi
vain pääomavaltaisille
suuryrityksille. Globaaleilla markkinoilla ne voittavat aina työvoimavaltaiset pienet ja keskisuuret
yritykset. Vapaakauppa on kansojen tämän ajan ja tulevaisuuden suurin vitsaus,
suurin ongelma – siitä on päästävä eroon.
Kai Kontturi