Turvallisuusvaje

TURVALLISUUSVAJE – MITÄ SE ON JA MIKSI?

Ihan helmikuun lopulla (HS 27.2.16) eräs mielipiteensä kirjoittava sanoi suoraan sen, mitä valtamediassa ja valtion johdossa ajatellaan vaikka vain harva sanoo suoraan: ”Jos Yhdysvallat suostuisi Suomen takuumieheksi, Suomen turvallisuusvaje poistuisi pysyvästi.”. Mitä hän turvallisuusvajeella tarkoitti, se jäi sanomatta. Kun sitä ei voi osoittaa, joten hän vain luulee, että itäinen suurvaltanaapuri on arvaamaton. Tämä sama luulosairaus vaivaa muitakin uhkakuvan rakentajia.   

Kun sanotaan, että Venäjä on uhka, pitää katsoa onko se totta, onko uhka todellinen. Jos se on erimielisyyden tasolla, silloin asia voidaan hoitaa puhumalla. Jos se on sotilaallisesti konkreettinen, silloin on katsottava mikä on naapurin sotilaallinen potentiaali.

Sotilaallinen turvallisuusvaje

Jokainen asiaan vähänkin perehtynyt tietää, että suhteutettuna väestöön (4,2 %) yksin Pietarin piirissä on sotilaita noin 600 tuhatta. Heillä on vähintään vastaava aseistus, kuljetus sekä panssarit, ilmavoimat, laivasto, ohjukset, tutka- ja sateliittivalvonta jne. Suomen armeijan sodan ajan miesluku on 230 tuhatta. Pietarin piirin ylivoima on 370 tuhatta miestä, joiden aseistus on täysin ylivoimainen.

Näin ollen kukaan ei voi täyttää Suomen kuviteltua sotilaallista turvallisuusvajetta. Kaikkein vähiten Yhdysvallat, jonka ulkomaanvelka on jo nyt päätähuimaava, lähes 20 000 miljardia dollaria ja jonka armeija jo pullistelee kaikkialla maailmassa. Mitä laajemmalle se levittäytyy, sitä heikompi siitä tulee, vain luulo sen mahdista vahvistuu. On vaarallista, jos luulo voittaa järjen.

Todellinen turvallisuusvaje ei siis ole sotilaallinen. Toisen maailmansodan jälkeen kokoomuslainen presidentti Juho Kusti Paasikivi kehotti ulkopolitiikan johtoa aina katsomaan karttaa sillä todellisuuden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Katsomalla totuutta silmiin huomataan, että sotilaallinen turvallisuusvajeen hokeminen on vain sotahulluutta. Suuren naapurin kanssa pienen Suomen etu on elämä ilman uhittelua, hyvä ja luottamuksellinen avoin naapuruus. 

Taloudellinen ja sosiaalinen turvallisuusvaje

Koko kansa elää tietäen tai tietämättään työttömyysuhan alaisena, kukaan ei enää tiedä mitä huominen tuo tullessaan, eletään turvallisuusvajeessa. Yleisestä todellisesta turvallisuusvajeesta kärsii siitä vähiten tietävä nuoriso, jolla ei ole varmuutta turvallisesta tulevaisuudesta.

Toisena ovat työssä olevat, jotka eivät voi olla varmoja kuinka kauan työsuhde jatkuu ja mitä sitten, kun se mahdollisesti/todennäköisesti päättyy. Tiedon ja näköalojen puute on valtava turvallisuusvaje. Tästä joukosta on irronnut valtava joukko työttömiä, jotka elävät työn ja työttömyyden vuorottelussa, työttömyyden jatkuvassa rotaatiossa. Työttömyyden rotaatiosta ovat pudonneen pitkäaikaistyöttömät ja heistä edelleen työvoimasta kokonaan syrjäytetyt mm. vammaiset. Työvoimalta puuttuu turvattu tulevaisuus, siksi heidän elämäänsä varjostaa pohjaton turvallisuusvaje.  

Vanhukset elävät jo nyt köyhyysrajalla tai lähellä sitä. Kaikki näköpiirissä olevat ns. sosiaaliturvan ja terveydenhoidon uudistukset heikentävät edelleen väestön toimeentuloa politiikkojen päinvastaisista puheista huolimatta. Erityisen vaikeassa asemassa ovat tulevaisuuden uudistetun eläkelain eläkeläiset, joiden eläkkeet on sidottu työuran aikaiseen palkkasummaan. Nyt jo tiedetään, että globaalissa taloudessa noin puolet työvoimasta tekee koko työuransa pienipalkkaisia pätkätöitä, joista kertyvä palkkasumma ja työkuukaudet eivät riitä kohtuullisen elämän turvaavaan vanhuuteen. Nykyisen nuorison turvallisuusvaje on pohjaton.     

Todellinen turvallisuusvaje on siis taloudellinen. Liittyminen EU:n sisämarkkinoihin aiheutti valtavan tavaratuonnin kasvun, pääomien maastaviennin ja tuotannon ulkomaalaisomistuksen räjähdysmäisen kasvun ja laaja-alaisen omavaraisuuden laskun. Ne kruunaavat Suomen todellisen turvallisuusvajeen, joka on yksinomaan taloudellinen.

Yhteiskuntarauha

Yhteiskuntasopimuksella pyritään sopimukseen, jossa tulevat palkat määritellään tyypillisesti ulkomaisen suurpääoman omistaman vientiteollisuuden kustannusrakenteen (muutosten?) perusteella. Itse asiassa yhteiskuntasopimuksella siirretään yritysten maksuja palkkatyöläisten maksettavaksi, se on puhdas tulonsiirto työläisiltä kapitalisteille, joista suuret osingonsaajat ei maksa senttiäkään veroa. Suurimpana asiana lienee kuitenkin se, että sopimuksella halutaan estää ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuuden toimintamahdollisuudet palkkatyöläisten palkkojen ja työehtojen puolesta.

Jos työnantajien opastama hallitus saa sopimuksen onnistumaan, se on tosi huikea saavutus. Jopa SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly totesi, että sopimus on historiallinen. Hän jätti sanomatta ymmärtämättömyyttään, tietämättömyyttään tai tietoisesti, että se on historiallinen kaameudessaan. Lienee sanomattakin selvää, että sitä mukaan kuin palkkatyöläiset omasta kokemuksestaan huomaavat kuinka sopimus vauhdittaa kurjuuden lisäämistä, yhteiskuntarauha järkkyy.

Jo nyt tyytymättömyyttä kanavoidaan olemattomaan (sotilaalliseen) turvallisuusvajeeseen. Yhdeksi esimerkiksi sopii puolustusministeri Jussi Niinistö (ps), joka kiertoteitse selittää, että Suomi on jo hybridisodassa Venäjän kanssa. Hän korosti, että ”Ei tarvitse mennä omia talvi- ja jatkosotiamme kauemmaksi; muistamme Otto Ville Kuusisen nukkehallituksen ja Moskovan Tiltun.”.

Tosiasiassa kummastakaan Suomessa ei tiedetty mitään. Vain rintamalla miehet saivat kuunnella Teuvan-Tiltua, sillä radio oli vain 2,5 prosentilla väestöstä ja lehdistö oli sotahaukkojen käsissä. Vasemmistolaiset olivat keskitysleireissä, vankiloissa jopa kuolemaantuomittuina, joista viimeinen pantiin toimeen Vaasassa sodan päättymispäivänä syyskuun alussa 1944.

Todellisuudessa tehokasta hybridisotaa Venäjää vastaan käytiin suomalaisten ja saksalaisten toimesta. Muistan hyvin kuinka elokuvissa oli aina ensin saksalaisten hakaristeillä ja kotkilla koristettu Singnal uutiskatsaus. Saksalaisten Singnal ilmestyi myös suomeksi tabloid kokoisena lehtenä. Se oli läntisen kumppanin ja Suomessa olleen 200 tuhannen Natsi-Saksan sotilasta tukevaa sotapropagandaa. Niiden vuoksi sotien aikana ei kukaan virunut keskitysleireissä eikä vankiloissa.

Suomessa on iät ja ajat sitten korostettu, että ”älä luota vieraan apuun”. Siitä luottamuksesta meillä on raskaat kokemukset, eikä tarvitse mennä omia talvi- ja jatkosotiamme kauemmaksi. Russofobiaa ja Venäjän kuviteltua uhkaa pidetään yllä talvisotahengen elvyttämiseksi, että kurjuudesta kumpuava kiukku kanavoituisi urheaan uhrimieleen ja yhteiskuntarauha säilyisi.

Jää nähtäväksi onnistuko tämä Yhdysvaltojen asekauppiaiden sotaisella tuella vai kohdistuuko kurjuuden kasvusta syntyvä raivo sittenkin ja lopulta oikeaan osoitteeseen – kapitalismin ytimeen.

 
Kai Kontturi